Lyötkö kiireisenä vain lisää kierroksia kehoosi?
3.11.2017
Nuorena aikuisena mielessäni oli melko suoraviivainen kytkös. En tiedostanut sitä silloin, mutta näen sen nyt kirkkaasti: minun oli jatkuvasti oltava tekemässä täysillä. Se päti niin töissä kuin harrastuksissa. Toimitin kaikenlaista supertehoilla, ikään kuin aika olisi loppumassa hetkellä millä hyvänsä. Oli oltava paras, nopein ja kivoin. Tehokkain, tuotteliain ja taitavin. Kaikkea kaikille samaan aikaan.
Olen aina ollut aika aikaansaava tyyppi ja oppinut uusia asioista nopeasti. Se on ollut kivaa mutta myös myös tuhoisaa.
Minulla ei nuorempana ollut kunnollisia rajoja, joiden avulla olisin raamittanut järkevän tekemisen määrää. Sen sijaan minulla oli vanhemman rakkauden kokoinen aukko täytettävänä, ja siihen monttuun lappasin suorituksia suoritusten perään. Yhdistelmä osaamista ja pidetyksi tulemisen pakkoa sai minut piiskaamaan itseäni.
En ole yksin tämän tehokkuusajatteluni kanssa. Kun tein vanhempien alkoholismia käsittelevää Kosteusvaurioita-kirjaani, moni haastateltava kertoi pyrkivänsä jatkuvasti pidemmälle ja korkeammalle, oli kyseessä sitten myyntitavoite tai maratonjuoksu.
– Koskaan en kuitenkaan riitä itselleni, totesi eräskin suoraan.
Erityisen paljon pyrkimistä ja pyristelyä tuntui esiintyvän silloin, kun jo muutenkin oli totiset paikat. Valmiiksi stressaavassa elämäntilanteessa mopo karkaili kunnolla käsistä. Muut keinot hallita elämää olivat joko jääneet opettelematta kokonaan tai unohtuneet täyden höökin alle.
Kolumnisti Ani Kellomäki on toimittaja-käsikirjoittaja ja 15- ja 17-vuotiaiden lasten äiti Hämeenlinnasta. Hän on kirjoittanut kirjan Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta. Kuva: Riikka Kantinkoski
Eräs ystäväni kertoi raskaasta elämänvaiheestaan. Siihen sisältyi ero, muutto, työpaikanvaihdoksia ja menetyksiä lähipiirissä. Hän kertoi olevansa ihan poikki. En epäillyt hetkeäkään. Vähän ajan päästä näin hänen päivittäneen sometililleen, että pitäisi lähteä harrastamaan kilpapyöräilyä. Eikä vain höntsän hengessä, vaan tietenkin kisaamaan.
Jos koko ajan kulkee kiitolaukkaa, ei voimia löydy lisää silloin, kun niille olisi todellinen tarve.
Tulin surulliseksi. Tällaisten päivitysten kohdalla mietin aina, juoksevatko, uivatko ja pyöräilevätkö ihmiset karkuun jotakin sellaista ongelmaa, joka ei urheilemalla ratkea. Jotakin, joka käsittelemättömänä saa aina vain uusia äärimmäisen itsekurin muotoja. Toivon, että ystäväni osaa lopettaa aikaisemmin kuin minä. Paloin täysin loppuun.
Olen ollut se tyyppi, joka aloittaa mehupaaston ja ilmoittautuu tiukoille valmennusviikonlopuille juuri silloin, kun juttujen deadline-suma, lasten täit ja kodin remontti osuvat samalle sivulle kalenterissa. Hikoileminen ja kunnon treeni voi myös rentouttaa, ja mehustaminenkin on oikeassa kohdissa erinomaista, mutta rajansa rääkilläkin. Paljoon pystyminen ei vielä tarkoita, että kaikki tehot olisi otettava irti koko ajan.
Lisätehojen ahnehtimisen sijaan kannattaa mieluummin oppia laskemaan kierroksia. Jos koko ajan kulkee kiitolaukkaa, ei voimia löydy lisää silloin, kun niille olisi todellinen tarve. Jonkinlainen varanto on aina hyvä jättää, sillä elämä yllätyksineen voi välillä hapottaa.
