Esa Ikävalko seilasi nuoruutensa merillä, palasi kotikonnuilleen ja perusti perheen. Merenkulkija eli seesteistä arkea puolison ja kolmen lapsen kanssa, kunnes joulukuisena yönä luoti lävisti imatralaisen perheen elämän.
AINO HEIKKONEN, TEKSTI
JANI KAUTTO, KUVAT
Pakkasyönä aika karkasi raiteiltaan.
Se vilahti ulos ikkunasta, hyppäsi ilmaan
ja katosi keskelle tähtiä.
Hääkuvassa valkoiseen pukeutunut morsian katsoo tyynesti kohti kameraa, kädessään vaaleanpunasävyinen pyöreä kukkakimppu. Tummapukuinen sulhanen myhäilee vasemmalla puolella. Pariskunnan sylissä on parikuinen vauva pitkässä kastemekossaan.
13 vuotta myöhemmin kuvan sulhanen istuu ruokapöydän äärellä ja muistelee kosintaa. Hinaajia Porvoossa Nesteen jalostamolla työkseen kuljettava Esa Ikävalko oli töissä.
– Oli sellainen tosi komea aamuyö ja aamu. Lähdin hakemaan laivaa mereltä ja mietin, että eiköhän sitä pitäisi naimisiin mennä. Kun virka-aika alkoi, soitin kirkkoherranvirastoon ja varasin ajan, milloin meidät vihitään.
Vasta sitten Esa soitti morsiamelleen Katrille, joka lupasi laittaa päivän kalenteriin. Oli vuosi 2004.
Katri ja Esa olivat tunteneet toisensa pitkään, sillä Katri oli Esan ystävän pikkusisko.
– Kun aika oli kypsä, se loksahti kohdalleen. Yritin kyllä Katrille sanoa, että mieti nyt kaksi kertaa tai vähän useamminkin. Olen sentään sinua melkein 20 vuotta vanhempi. Sinulla on pitkä ura edessä, kun miehestä aika jättää. Nyt ei valitettavasti käynyt niin, Esa sanoo.
Mitä ajattelin sinä yönä, itkinkö jo?
En ole varma. Yön lisäksi sitä seuraavat päivät,
ehkä viikotkin kuluivat sumussa,
josta on jäänyt mieleen vain hajanaisia hetkiä.
Esa Ikävalkon talo on Imatralla samalla paikalla, johon hänen vanhempansa asettuivat vuosikymmeniä sitten. Niskalammen alue tunnetaan 1920–1940-luvuilla rakennetuista puutaloista, jotka tehtiin metsäyhtiö Enso-Gutzeitin työntekijöille. Esa kertoo, että hänen vanhempiensa tontti on ainoita, jotka eivät kuuluneet alun perinkään yhtiölle. Vanhemmat ostivat paikan Vuoksenmaa-nimiseltä kaupalta.
Esa muistelee lapsuuttaan touhukkaaksi: lapset juoksivat porukalla metsässä, pelasivat pesäpalloa ja olivat hippaa. Pimeällä leikittiin piilosta taskulamppujen kanssa.
16-vuotiaana Esa lähti ammattikouluun merenkulkualalle ja sieltä töihin. Aluksi hän seilasi vuoden verran Maarianhamina–Tukholma-väliä. Sitten hän lähti rahtivarustamo Henry Nielsenin matkaan. Pisimmillään laivat kuljettivat puoli vuotta kerrallaan ja kaukaisimmillaan Argentiinaan ja Guamin saarelle Tyynellämerellä. Esa naurahtaa kysymykselle maailman näkemisen halusta.
– Merellä ei paljon muuta näe kuin merta. Satamat ovat likipitäen samanlaisia.
Hän kertoo, kuinka pitkillä matkoilla tehtiin kunnossapitotöitä sekä pidettiin vahtia. Satamissa lastaukset ja purkamiset olivat nopeita toimenpiteitä ja maihin pääseminen harvinaista herkkua. Pitkät laivareissut vaativat sopeutuvaa luonnetta.
Esa Ikävalko oli merillä 1970-luvun lopulta 1990-luvun alkupuolelle, jolloin hän lähti opiskelemaan lisää niin sanotulle kippariluokalle. Sinne pääsyvaatimuksena ovat perustutkinto ja riittävä merikokemus.
Kippariluokan jälkeen hän oli vielä hetken aikaa kansainvälisillä vesillä, mutta palasi sitten kotikonnuille Saimaan kanavalle luotsiksi. Noin kuusi vuotta kului, ja tämän jälkeen hän hakeutui nykyiseen työhönsä Sköldvikin satamaan.
– Sanotaan, että se on tuntien odotusta ja sekuntien kauhua, Esa kuvailee työtään.
Hän viittaa siihen, että hinaajien kuljettajat joutuvat odottamaan välillä pitkiäkin aikoja. Hinaajat ovat työaluksia, jotka auttavat muita aluksia satamiin tultaessa ja niistä lähdettäessä.
Kuinka kummalliselta tuntui olla siskon kanssa ostamassa tyynyjä,
vaikka juuri oli tapahtunut jotakin niin mullistavaa ja lopullista.
Kuinka turhalta tuntui listata jääkaapin puutteita kauppalapulle.
Kuinka ympäröivä maailma tuntui menevän menojaan,
kaahaavan eteenpäin ylinopeudella.
Työ vie Esa Ikävalkon komennukselle aina kahdeksi tai kolmeksi viikoksi kerrallaan ja tuo vastavuoroisesti pitkille vapaille kotiin. Pitkät työkomennukset eivät haitanneet hänen ja Katrin suhdetta.
Katrillakin oli omat juttunsa. Kansainvälisen ylioppilastutkinnon suoritettuaan hän lähti Turkuun opiskelemaan kieliä yliopistolle. Yhden kesän kielitaitoinen nainen vietti Ranskassa. Yhteinen sävel säilyi, vaikka välissä oli runsaasti kilometrejä.
– Katri oli sellainen ihminen, jonka kanssa ei saanut riitaa aikaiseksi. Joskus oli joku pieni mökötys, mutta se hävisi hyvin äkkiä. Jos toisesta alkoi tuntua pahalta, nostettiin kädet ylös ja halattiin, Esa sanoo.
Vuonna 2002 hän oli alkanut purkaa pois vanhaa kauppaa kotitontiltaan ja rakentaa uutta taloa samalle paikalle.
– Oli syksy 2003. Naulailin lautoja kiinni, kun Katri tuli katsomaan, mitä touhuan täällä. Hän sanoi tuossa parvekkeella, että lapsi on tulossa.
Ultraäänikuvassa vauva oli näyttänyt Katrin mielestä pörriäiseltä. Raskausaikana he kutsuivatkin esikoistaan Pörriksi. Hän syntyi äitienpäivänä 2004, ja Esa muistaa erityisen hyvin, kuinka sairaalan käytävillä lauloi juhlapäivän kunniaksi mieskuoro.
Esan varaamana hääpäivänä heinäkuussa juhlittiin häitä, ja elokuussa perhe muutti uuteen kotiin Niskalammelle. Äitiysloman jälkeen Katri aloitti työt toimittajana.
Esa ja Katri saivat toisen ja kolmannen lapsen. Perheen yhteinen vapaa-aika täyttyi esimerkiksi veneilystä ja kävelylenkeistä. Välillä he matkustivat ulkomaille.
Periaatteessa arki jatkui, mutta käytännössä ei kuitenkaan.
Ajatukset ja keskustelut kiertyivät kerta toisensa jälkeen
samaan kysymykseen: Miten ihminen voi yhtenä päivänä
hiihtää kahdeksantoista kilometriä, ja seuraavana päivänä häntä ei enää ole?
Joulukuussa 2016 Katri oli paikallisen toimittajayhdistyksen teatteriretkellä. Lapset olivat nukkumassa, ja Esa selaili nettiä. Hän luki Imatran keskustassa tapahtuneesta ammuskelusta.
– Aloin ihmetellä, kun Katria ei kuulunut yhteen mennessä. Silloin hän viimeistään yleensä tulee noilta retkiltä.
Huonosti nukutun yön jälkeen Esa oli keittämässä aamukahvia. Hän katseli ulos ikkunasta ja toivoi, että sieltä tulisi taksi. Sitä ei kuitenkaan tullut, vaan sen sijaan ohi ajoi poliisiauto, joka kääntyi läheisessä risteyksessä ympäri.
Lapset olivat hereillä, ja Esa pyysi heitä tulemaan luokseen.
– Sanoin, että äiti on ammuttu.
Katri oli ollut työkaverinsa Annen ja Annen serkun Tiinan kanssa ravintola Vuoksenvahdissa teatteriretken jälkeen. Puolen yön aikaan kolmikko poistui ravintolasta. Juuri samalla hetkellä 23-vuotias imatralaismies alkoi ampua.
Kolmikko joutui uhreiksi sattumalta. Katri kuoli ampujan ensimmäiseen luotiin.
Ennen hautajaisia esikoiseni kysyi,
voisinko olla itkemättä tilaisuudessa.
Pelkkä kysymys onnistui nostamaan
kyyneleet silmiini.
Poliisit jäivät punaiseen omakotitaloon, kunnes paikalle saapui kriisiapua. Esasta tuntui, että hän olisi halunnut olla ihan yksin.
– Siinä ne keskustelivat. Kai se oli ihan hyvä juttu.
Oli sunnuntaiaamupäivä. Ulkona oli pakkasta, ja maassa oli ohut kerros lunta.
Esa haali kaikki mahdolliset maljakot ja vesikannut, sillä perheelle vyöryi kukkalähetyksiä. Surunvalittelijoita riitti, ja suunnilleen jokainen muistutti Esaa siitä, että hänen täytyy muistaa syödä.
– Mutta kun menit haukkaamaan voileipää, niin ovikello soi taas ja seuraava tuli sanomaan, että muista syödä.
Moni tarjosi lastenhoitoapua.
– He eivät tulleet ajatelleeksi sitä, että ihminen on laumaeläin. Kun perhe on kasassa ja siitä hajoaa jokin osa, niin ei sitä halua muita lähettää maailmalle saman tien.
Esalle Katrin kuolema tiesi pitkää sairaslomaa. Hän on kärsinyt traumaperäisestä stressihäiriöstä sekä ahdistus- ja masennustilasta. Liikenteen turvallisuusvirasto Trafi aloitti selvityksen hänen työkyvystään.
Katri haudattiin uudenvuodenaattona. Kun Esa on kertomassa, että hautajaisten jälkeen he juhlivat uutta vuotta samalla tavalla kuin muulloinkin, hän nousee äkkiä pöydästä ja poistuu toiseen huoneeseen. Hiljaisuuden rikkoo vain seinäkellon tikitys.
Hautajaisten jälkeenkin talvi tuntui kestävän ikuisuuden,
mutta jossakin vaiheessa kevät hiipi talven tilalle.
Arki palasi pikkuhiljaa uomiinsa, vaikka suru
saattoi yhä iskeä lupaa kysymättä ja yllättäen.
Reilua kuukautta kolmoissurman jälkeen Imatralla perustettiin uusi yhdistys: Valon Vuoksi – Annen, Katrin ja Tiinan muisto ry. Sen takana ovat ammuskelussa menehtyneiden omaiset. Esa Ikävalko on yhdistyksen varapuheenjohtaja.
Hänelle oli itsestään selvää lähteä mukaan yhdistykseen, jonka tarkoituksena on uhrien muiston vaalimisen lisäksi edistää mielenterveysongelmien havaitsemista, ennaltaehkäisyä ja hoitoa.
Kolmen imatralaisnaisen ampunut mies oli syyntakeeton, ja elokuussa hänet määrättiin tahdosta riippumattomaan hoitoon Vanhan Vaasan sairaalaan. Suomen Mielenterveysseuran mukaan noin joka kymmenes henkirikoksen tekijöistä on todettu joko alentuneesti syyntakeisiksi tai syyntakeettomiksi. Se tarkoittaa, että rikokseen syyllistynyt ei ole teon hetkellä kyennyt ymmärtämään tekonsa luonnetta tai oikeudenvastaisuutta.
Esa peräänkuuluttaa ajoissa asioihin puuttumista sekä kunnon hoitoa sairaaloissa: huonokuntoisia ihmisiä ei pitäisi jättää kotiin.
– Kun ei anneta hoitoa ajoissa yhdelle ihmiselle, niin sitten onkin hoidettavia paljon.
Esa kertoo, että paras apu, jota hän itse on saanut Katrin kuoleman jälkeen, on kodinhoitaja, joka on käynyt perheen luona säännöllisesti. Hoitaja leikkii lasten kanssa ja auttaa esimerkiksi siivoamisessa.
– Kun on toinen siinä mukana, niin paljon herkemmin alkaa itsekin tekemään ja unohtaa hetkeksi ikävämmät asiat.
Vertaistukea Esa on saanut muiden uhrien omaisilta. Myös parin hyvän kaverin kanssa keskustelu on auttanut.
Syksy toi arkeen toivotun muutoksen. Esa on saanut luvan palata töihin sekä järjestettyä lasten hoidon Katrin äidin ja siskon sekä palkatun lastenhoitajan voimin silloin, kun hän itse on työkomennuksilla. Esa pitää työstään.
– Jospa se palauttaisi arkea vanhoille uomilleen. Katri puuttuu perheestä, mutta työnteko voi auttaa minua.
Kursiivilla olevat katkelmat ovat lainauksia Katrin kolumnista, jonka hän kirjoitti Uutisvuoksi-lehteen isänsä kuoleman jälkeen vuonna 2013. Jutun kirjoittaja on työskennellyt Uutisvuoksen toimituksessa kesinä 2009 ja 2010 sekä talvella 2012. Katri Ikävalko oli silloin hänen kollegansa.
Juttu on ensin julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 6/2017.
