Muusikko-juontaja Raakel Lignellillä on ollut tapana pysähtyä vain pakon edessä. Täysillä elänyt Lignell totuttelee nyt hiljaiseen maalaiselämään ja myönteiseen yksinäisyyteen.
TEKSTI NOORA VAARALA
KUVAT SAARA AUTERE
Kun Raakel Lignell oli kolme, hänestä tuli pärjääjä.
Seitsemänvuotias isosisko kuoli leukemiaan. Kotiin jäi suru, joka väritti Lignellin koko lapsuutta.
– Ensimmäisiä muistikuviani on, että lohdutan äitiä.
Koska kaikki olivat surullisia, Raakelin piti olla reipas. Hän halusi olla avuksi, ei aiheuttaa vaivaa.
Kouluun meno ei helpottanut tilannetta yhtään. Helluntailaisperheen viulunsoittajatytärtä tuupittiin välitunneilla. Raakelille oli selvää, ettei hän kuulunut joukkoon.
Ensimmäisen luokan jälkeen Raakel sisuuntui ja rupesi antamaan kiusaajille samalla mitalla takaisin. Se hiljensi huutelijat, mutta kavereita oli vähänlaisesti. Seurakunnastakaan ei tahtonut löytyä läheisiä ystäviä. Oli kaksi tyttöä, joiden kanssa Raakel vietti mielellään aikaa – kunnes he muuttivat toiselle paikkakunnalle.
Vanhemmat ja isovanhemmat pitivät Raakelin mieluiten kotona, turvassa.
– Minulle on jäänyt käsitys, että minua haluttiin vähän suojella. Ei päästetty helposti leikkimään naapuritaloihin.
Toisaalta soittoharrastus täytti kalenterin niin, ettei kyläreissuille olisi jäänytkään aikaa. Viulun kanssa Raakel pärjäsi, suorastaan loisti. Soittamisesta tuli koko ajan tärkeämpää.
– Soittamalla sain ulos tunteita, joita en osannut nimetä.
Uskonnollisissa piireissä soittoharrastusta ymmärrettiin siihen saakka, kun Raakel pääsi esiintymään Mikkelin kaupunginteatteriin ja -orkesteriin. Siitä kehkeytyi hämmentävä tilanne. Helluntailaistuttavat tuomitsivat sen, minkä Raakel koki haaveensa toteutumiseksi.
– Olin teatterista aivan lumoutunut. Se oli minulle taivas.
Raakel oli jo aiemmin etääntynyt seurakunnasta, ja nyt pesäero kasvoi entisestään. Vanhemmat kuitenkin pysyivät tyttärensä puolella. He kävivät katsomassa esitykset, kehuivat ja kannustivat. Onnistumisista huolimatta Raakel ei tuntenut kuuluvansa mihinkään. Vaikka Mikkelin lukiosta löytyi ensimmäinen hyvä ystävä, mitään omaa porukkaa ei ollut.
Ulkopuolisuuden tunteen kesti, kun ajatteli: jääkää te juntit tänne, minä lähden isoon maailmaan.
SÄÄNNÖT AHDISTAVAT
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Raakel muutti Helsinkiin, yksiöön. Outolintuus jatkui Sibelius-Akatemiassa. Raakel tykkäsi muodista ja meikeistä, eteni urallaan nopeasti, sanoi mielipiteensä ääneen. Sellainen ei käynyt klassisen musiikin opiskelijapiireissä laatuun.
– Minun piti todistella, että olen hyvä viulisti, vaikka olen kiinnostunut ulkonäöstä. Olisi pitänyt keskittyä pelkästään soittamiseen ja varoa näkymästä yhtään.
Raakel lakkasi yrittämästä. Hän oli saanut tarpeekseen muottiin ahtautumisesta.
– Mutta jokin hiertymä siinä jatkuvasti tuntui. Piti tsempata, että jaksoi olla reipas.
Soittamiseen liittyvät tavoitteet toteutuivat nopeammin kuin Raakel olisi uskaltanut toivoa.
1980-luvun lopulla viulu alkoi kuitenkin tuntua tahmealta, ja Raakel meni koesoittoon arvostetun opettajan luo Berliiniin.
– Maikka sanoi, että jos olet valmis tekemään paljon töitä, saat tulla.
Berliinissä arki oli uudella tavalla itsenäistä. Naapureista löytyi tuttavia ja kavereita, mutta pohjimmiltaan Raakel tunsi olevansa yksin. Hän juhli ja soitti, teki asioita, jotka murrosiässä olivat jääneet tekemättä. Berliinin muuri tuli alas, eivätkä yökerhot sulkeneet oviaan liian aikaisin.
Kaiken uuden ja jännittävän mukana tuli koti-ikävä. Se kasvatti puhelinlaskuja.
– Tosi monta kertaa soitin kotiin ja kavereille suru puserossa.
Raakelin vanhemmat kävivät kylässä Berliinissä.
Hiljalleen kaukana kotoa olemiseen tottui. Raakel ajatteli jatkavansa ulkosuomalaisena, kiertävänsä maailmaa viulun kanssa. Suunnitelmat muutti yllätysraskaus.
– En todellakaan ollut ajatellut, että hankkisin perhettä, mutta päätin pitää lapsen.
Suhde lapsen isään loppui, kun lapsi oli kolmen kuukauden ikäinen. Raakel palasi Berliinistä Helsinkiin ja aloitti yksinhuoltajan elämän.
Esikoinen oli vielä vauva, kun kahvilassa vastaan tuli Nicke. Pari rakastui, Raakel tuli jälleen raskaaksi. Ja kohta uudelleen. Neljä lasta syntyi tiiviiseen tahtiin. Sitten mentiin myös naimisiin. Yhtäkkiä Raakelilla oli suurperhe.
– Se oli superonnellista ja kreisiä. Monesti sanotaan, että arki pienten lasten menee jotenkin sumussa, mutta minusta ei tuntunut siltä. Ne olivat ihania vuosia.
TYÖ VÄSYTTÄÄ TEKIJÄNSÄ
Kotiäitikauden jälkeen Raakel palasi musiikin pariin. Uuden musiikin orkesterin tuottajan ja toiminnanjohtajan päivät venyivät pahimmillaan 20-tuntisiksi, mutta Raakel halusi todistaa, että suurperheen äiti voi tehdä vaativaa työtä.
– Vastaukseni oli, että kysyisittekö mieheltä, pystyykö hän hoitamaan työnsä pienistä lapsista huolimatta.
Raakel pystyi, ei halunnut uskoa uupuneensa. Lopulta oli pakko jäädä sairauslomalle. Ensin kahdeksi viikoksi, sitten pitemmäksi jaksoksi. Pelotti.
– Ikinä ennen en ollut ajatellut, etten pärjäisi tai löytäisi ratkaisua.
Pelkkä tietokoneen näkeminen sai Raakelin itkemään. Työ oli liian raskasta, loputon suo, ja ainoa tapa päästä kuiville oli irtisanoutua. Vasta siitä käynnistyi hidas toipuminen.
Hän meni terapiaan ja yritti ymmärtää itseään. Kaikki ympärillä oli periaatteessa hyvin, mutta silti tuntui pahalta.
– Vaikka läheiset tukivat, itse piti kömpiä eteenpäin. Onneksi minulla on puoliso, joka on osannut puhua tunteista ja on opettanut minutkin tekemään niin.
Uupumus väistyi ja Raakelin kalenteri täyttyi taas.
(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)
Myöhemmin väsymys kuitenkin syveni uudelleen, ja lakipiste tuli vuonna 2010. Silloin Raakel teki elämäntaparemontin ja ryhtyi harrastamaan liikuntaa. Huolet purkautuivat kuntosalilla, vähän samaan tapaan kuin soittaessa.
Kun isä kuoli, Raakel selvitti päätään hakkaamalla nyrkkeilysäkkiä. Liikuntakavereista kasvoi tiivis yhteisö, ”oma jumppaperhe”. Se oli Raakelista ihmeellistä.
– Oli hirveän vahva kokemus, kun ensimmäistä kertaa tunsin kuuluvani johonkin.
Turvapesäke hajosi, kun Raakelin terveys petti. Pitkään vaivannut nivelrikko paheni niin, että Raakelille oli asennettava tekonivel. Kivut veivät voimia. Myös vaihdevuodet sekoittivat oloa.
LAPSET LENTÄVÄT PESÄSTÄ
Yksi kerrallaan lapset alkoivat pakata tavaroitaan omilleen muuttoa varten. Kun Lignellien kaksoset lähtivät, Raakel ja Nicke harkitsivat paluuta Helsinkiin. Sipoon hiljaisuus voitti.
Kotona on enää kuopus, joka aloittaa armeijan tammikuussa. Raakelia ei ahdista jäädä isoon taloon kahdestaan puolison kanssa. Hän on alkanut nauttia rauhasta vastapainona sosiaaliselle ja julkiselle työlle.
– Minulla on aina ollut sellaisia yksinäisen suden kausia, ja minun pitää varoa, etten erakoidu.
Erakoitumista estää freelancerin ammatti. Apu-lehden blogiaan Raakel voi kirjoittaa kotona, mutta juonto- ja luentokeikat vievät hänet jatkuvasti uusiin paikkoihin, tapaamaan uusia ihmisiä.
Raakel täytti vuosi sitten viisikymmentä. Puolimatkan krouvi, hän sanoo. Siihen oli hyvä pysähtyä miettimään, mitä on jäänyt taakse ja mitä on vielä edessä.
Juttu on lyhennetty versio Tunne & Mielen numerossa 6/2017 ilmestyneestä haastattelusta. Tunne & Mieli on mielen hyvinvoinnista kertova aikakauslehti, jonka julkaisija on Mielenterveyden keskusliitto.
