Uskallatko olla kaverin seurassa pahalla mielellä?
5.1.2018
Minun on ollut vaikeaa päästää ihmisiä lähelle ja hyväksyä kanssaeläjissä myös niitä vähemmän imartelevia ominaisuuksia. Olin pitkään se, joka mieluummin nosti kytkintä kuin setvi solmuja. Annoin itsestänikin näkyville vain kiiltävän puolen.
Pidin kosteaksi muuttuneen lapsuudenkotini vaikeuksia pitkään piilossa, koska niistä puhuminen tuntui kielletyltä. Ajattelin, että tulisin niiden paljastuessa leimatuksi kurjaksi ja synkäksi tyypiksi.
Tärkeän läksyn opin, kun ystäväni alakoulussa totesi, ettei halua olla kanssani, koska kaiken pitää aina olla niin iloista. Olin huomaamattani siirtänyt harjaantuneimmat kulissienkannattelukykyni kaverisuhteisiini. En lapsena alkuunkaan tajunnut, mistä kaveri puhui, mutta myöhemmin olen mielessäni monesti kiittänyt häntä tästä opista.
Pelkästään hyväntuulisten ihmisten kanssa on tietysti mukavakin olla, mutta heille ei tee mieli jutella omista murheistaan. Ultra Bra sanoi sen hyvin Sokeana hetkenä -kappaleessa: eihän voi tuntea ihmistä, joka ei kerro itsestään mitään. Jos ei ole mitään näyttöä siitä, että helmihymyn takana riittää kapasiteettia myös elämän nurjemman puolen ymmärtämiseen, tunteminen jää puolitiehen.
Kolumnisti Ani Kellomäki on toimittaja-käsikirjoittaja ja 15- ja 17-vuotiaiden lasten äiti Hämeenlinnasta. Hän on kirjoittanut kirjan Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta. Kuva: Riikka Kantinkoski
Pidin pitkään tärkeänä olla helppo ja kiva. Nyt tiedän sen tarkoittavan usein myös hajuttomuutta ja mauttomuutta. En suinkaan ole sanomassa, ettei helppo ja kiva saisi olla – mutta ihminen, joka lähtee kanssakäymisissään aina siitä, päätyy melkoisella varmuudella yksinäiseksi seurankin keskellä.
Pidin pitkään tärkeänä olla helppo ja kiva.
Vastakkainen puoli on somessa kiertävä älyttömyys, jossa todetaan seuraavasti: jos et kykene kestämään minua pahimmillani, et ansaitse minua parhaimmillani. Miten outo asenne sekin! Jos ajattelee oikeudekseen rellestää ihmissuhteissaan mielin määrin ja kokee mukavampana olemisen erikseen ansaittavana asiana, on kaukana terveistä ihmissuhdetaidoista. Ja todennäköisesti pian yksinäinen.
On eri asia uskaltautua aidosti jakamaan kokemuksia ja havaita myös erilaiset kyykähdykset, kuin vaatia läheisiä kantamaan koko vastuu omasta pahasta olostaan ilman yritystäkään käsitellä sitä rakentavasti. Totuus löytyy tässäkin annostuksesta.
Nykyisin surun näyttäminen alkaa olla minulle jo helppoa, mutta vihastumista opettelen vielä. Yritän muistaa, että jokaisessa yhtään läheisemmässä suhteessa myös vihan tunteet ovat sallittuja, kunhan ei äidytä älyttömyyksiin. Erityisen olennaiseksi koen läheisyystaitojen treenailun kahden teini-ikäisen äitinä. Jos minä en uskalla opetella, miten voisin näyttää tervettä mallia jälkeläisillenikään?
Olisinpa tiennyt jo vuosia sitten sen, minkä nyt olen saanut kokea väkevästi: mitä vilpittömämmin olen jakanut myös elämäni tiukkoja paikkoja, sitä aidompia kohtaamisia olen saanut kokea. Uskon vahvasti, että kiinnitymme toisiimme juuri pehmeistä paikoistamme.
Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka julkaisija on Mielenterveyden keskusliitto.
