Urheiluselostaja Kaj Kunnaksen elämä sai uuden alun oman aivoinfarktin ja vaimon rintasyöpädiagnoosin jälkeen. Suurin elämänmuutos tapahtui tunteissa. Mielen valtasi kiitollisuus siitä, kuinka paljon elämä on hänelle antanut.
MIRJA AARNIO TEKSTI
ESKO JÄMSÄ KUVAT
Kun urheiluselostaja Kaj Kunnas, 55, makasi Meilahden sairaalassa toukokuussa 2016, hän harmitteli mielessään, että lähestyvät Rion olympialaiset jäävät todennäköisesti väliin.
Samana aamuna Kaj oli havahtunut siihen, että aamutoimia tehdessä toinen käsi ei yhtäkkiä totellutkaan. Kun hän katsoi peiliin, koko toinen poski roikkui. Kun hän säntäsi naapuriin hakemaan apua, puhe oli muuttunut sammallukseksi. Naapuri ymmärsi, että nyt on kiire, ja soitti ambulanssin. Pian Kaj oli jo Meilahdessa hoidettavana – hän oli saanut aivoinfarktin.
Iltapäivällä Kaj’lle alkoi vähitellen valjeta, mitä oli tapahtunut ja mitä olisi voinut tapahtua. Hän oli ehtinyt pelätä, että ei näkisi enää vaimoaan ja tyttäriään. Nyt näytti vahvasti siltä, että hän selviäisi eikä kohtaus ollut aiheuttanut pysyviä vakavia vammoja. Pelko ja harmitus vaihtuivat oivallukseen.
– Tajusin, miten käsittämätöntä on, että olen ylipäätään saanut olla jo 13 olympialaisissa. Koko elämäni alkoi näyttää siltä, että olen saanut kaiken mitä olen halunnut – ja paljon enemmänkin. Mieleni valtasi suuri ilo ja kiitollisuus. Yhtäkkiä ajattelin, että jos kuolisin, olisin valmis ja lähtisin onnellisena. Elämä on antanut minulle jo niin valtavan paljon, se riittää yhdelle ihmiselle.
Kaj’lla oli onnea. Infarktin alkaessa hänen vaimonsa oli työmatkalla ja hän itse oli vastikään palannut Puolasta kotiin.
– Jos kohtaus olisi alkanut nukkuessani yksin kotona, en ehkä olisi enää tässä. Tai jos se olisi tullut kaksi päivää aiemmin Puolassa, en välttämättä olisi päässyt yhtä nopeasti niin hyvään hoitoon kun täällä Suomessa.
PÄIVÄTYÖSTÄ LUOPUMINEN TUO VAPAUTTA
Haastatteluhetkellä Kaj’lla on takanaan jo pitkä aamupäivä Ylen aamu-tv:n Jälkihiki-lähetyksessä, ja illalla on tiedossa Läheis-ilta-tapahtuma Vanhalla Ylioppilastalolla. Aamusta iltaan jatkuvat velvoitteet eivät kuitenkaan harmita, sillä pitkän urheilutoimittajan uran tehnyt mies tekee töitä nykyään kolmanneksen vähemmän kuin ennen ja päättää itse, mihin lähtee mukaan.
Vapaus väljempään aikatauluun tuli mahdolliseksi noin vuosi sitten keväällä, kun Kaj teki elämänsä ehkä isoimman muutoksen ja irtisanoutui pitkäaikaisesta työstään urheilutoimittajana Yleisradiolla. Lähdön syy ei suinkaan ollut se, etteikö hän olisi pitänyt työstään – päinvastoin hän on aina rakastanut työtään. Hän lähti, sillä paitsi, että hän oli itse saanut aivoinfarktin, saman vuoden lopulla hänen vaimonsa sairastui rintasyöpään.
– Tajusin, että elämä on elettävä nyt, sillä eläkepäivistä ei ole mitään varmuutta. Ennen sairastumisiamme en ollut koskaan ajatellut, että voisin yllättäen kuolla, ja surutta painelin pitkää työpäivää vuosikymmenet. Yhtäkkiä jouduin kohtaamaan sen tosiasian, etten olekaan kuolematon.
Kieltenopettajaksi valmistunut Kaj ajautui heti opintojen jälkeen freelance-urheiluselostajaksi Yleisradiolle ja sai sieltä pian vakituisen pestin. Jo lapsena urheiluun ja etenkin sen seuraamiseen hurahtanut Kaj toimi Ylellä 27 vuotta pääasiassa ruotsinkielisenä urheilutoimittajana.
– Olen onnekas, sillä minulla on aina ollut työ ja vielä onnekkaampi siksi, että en ole ikinä joutunut pakottamaan itseäni töihin, vaan se on aina tuntunut rakkaalta harrastukselta ja elämäntavalta.
Intohimo työhön on vienyt Kaj’ta pitkin maailmaa, ja kun hänen tyttärensä olivat pieniä, vaimo otti suurimman vastuun perheen hoitamisesta.
– Perheeni on elänyt suuresti työni ehdoilla. Laskin, että olen viettänyt työn takia ulkomailla 5–6 vuotta tyttöjeni elämästä. Enää en halua antaa yhtä paljon aikaa työlle, vaikka siitä pidänkin. Mistään ei voi tietää, olemmeko täällä vielä vuoden kuluttua.
SAIRASTUMINEN ON SATTUMANKAUPPAA
Kun Kaj makasi toipilaana sairaalassa, hänen vaimonsa päivysti vieressä ja jätti sen vuoksi sovitun mammografiakäynnin
väliin. Reilu puoli vuotta myöhemmin vaimolta löydettiin rintasyöpä.
– Ajattelin ensin synkästi, että minun sairastumiseni takiani hän jätti tutkimuksen väliin eikä syöpää huomattu siksi aiemmin. Lääkärini osasi kuitenkin kääntää asian toisinpäin: entä jos syöpä olisi löytynyt samaan aikaan, kun minä olin juuri saanut aivoinfarktin ja kaikki olisi kaatunut päälle kerralla? Tämä oli viisas näkökulma lääkäriltä, sillä eihän ole edes mitään varmuutta siitä, oliko syöpä tuolloin vielä puhjennutkaan.
Vaimo aloitti syöpähoidot, ja ainakin toistaiseksi hänen tautinsa on saatu nujerrettua. Syöpäpotilaat joutuvat tosin odottamaan viisi oireetonta vuotta, ennen kuin saavat täysin terveen paperit. Kaj itse sen sijaan on saanut jo lääkäriltä tiedon, että hän on terve ja toipunut. Alle kymmenen prosenttia aivoinfarktipotilaista toipuu täysin.
Näyttää siltä, että Kaj kuuluu tuohon vähemmistöön, joka selvisi säikähdyksellä. Ennaltaehkäiseviä lääkkeitä hän joutuu syömään loppuelämänsä, ja kaksikielisenä hän toisinaan unohtelee sanoja, mutta muuten aivoinfarkti ei ole jättänyt jälkiä.
On mysteeri, miksi terveellisiä elämäntapoja kaikin puolin noudattava viisikymppinen mies sai aivoverenvuodon. Lääkäritkin kirjoittivat papereihin: perusterve mies ja määrittämätön aivoinfarkti.
– Kaiken piti olla kunnossa: en polta, en dokaa, olen normaalipainoinen, syön paljon kasviksia ja kolesteroli
ja verenpainekin ovat kunnossa.
Kaj on miettinyt, voiko olla mahdollista, että hänen aivoissaan oli ollut jo pitempään jokin tulehdustila. Viime vuonna otetuissa testeissä kävi nimittäin ilmi, että vaikka kaikki muut elimistön rasva- ja veriarvot olivat kunnossa, niin aivojen rasva-arvot olivat tapissa. Nyt hän on syönyt monta kuukautta päivittäin kalaöljyä, sillä omega-3-rasvoilla on todettu yhteyksiä aivojen hyvinvointiin.
Vielä ei ole tietoa, onko omegakuurilla positiivisia vaikutuksia. Muutama muukin seikka on mietityttänyt syitä arvaillessa.
– Onhan mahdollista, että se johtui kovan työnteon aiheuttamasta stressistä. Vaikka en itse kokenut mitään stressiä, elimistöni on saattanut olla ylikierroksilla.
KAKSI SYNTYMÄPÄIVÄÄ
Nyt Kaj ajattelee, että hänellä on oikeastaan kaksi syntymäpäivää.
– Ensimmäinen syntymäpäiväni oli vuonna 1963, toinen 2016. Uudessa elämässäni olen siis vasta puolitoistavuotias.
Kaj’n aikuiset tyttäret asuvat perheineen ulkomailla, ja hän on halunnut korvata vaimolleen kaiken sen ymmärryksen ja huolenpidon, joita elämä urheiluselostajan vaimona on edellyttänyt. He kumpikin ovat jättäneet vakituiset päivätyönsä ja perustaneet yhteisen yrityksen. Töitä tehdään juuri sen verran, mikä tuntuu hyvältä.
– Ilman sairastumista emme välttämättä olisi vähentäneet töitä ja painaisimme samaa vauhtia eteenpäin. Kun ennen arvojärjestyksessäni ensimmäisellä sijalla oli työ ja viidennellä sijalla terveys, nyt nämä kaksi ovat vaihtaneet paikkaa. En minä silti miksikään oloneuvokseksi halua jäädä, vaan mielelläni selostaisin vielä vaikka kuinka monet olympialaiset.
Työn vähentäminen mahdollistaa muun muassa pariskunnan haaveen viettää talvikauden pääasiassa Espanjan
lämmössä, jossa Kaj’n vaimo järjestää jooga- ja vaellusmatkoja.
Vaikka suhde työhön onkin muuttunut, suurin muutos Kaj’n elämässä on tapahtunut tunteissa.
– Ajattelen, että ennen sairauksia elämäni oli todella hyvää, mutta nykyään se on vielä parempaa. Sairastumiset ovat kuitenkin hyvin henkilökohtaisia. Jos minulle olisi käynyt huonommin ja olisin jäänyt letkuihin tai pyörätuoliin loppuelämäkseni, en tietenkään voisi sanoa näin. Koen, että olen syntynyt kultalusikka suussa, ja olen nöyrän kiitollinen kaikesta siitä, mitä olen saanut.
Haastattelu on alun perin ilmestynyt Tunne & Mieli -lehden numerossa 2/2018. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka julkaisija on Mielenterveyden keskusliitto.
