Isäksi tuleminen oli Jani Toivolalle unelmien täyttymys, mutta yksinhuoltajan arki ja vaativa työ uuvuttivat ja polttivat hänet loppuun. Sairastuminen auttoi oivaltamaan, millainen isä hän haluaa olla.

MIRJA AARNIO TEKSTI
EEVA ANUNDI KUVAT

Pää oli niin täynnä ajatuksia, ettei uni meinannut tulla. Ajattelin sinua. Ajattelin meitä ja kaikkea tapahtunutta. Toivoin, että olisi jo aamu. Aamulla juoksin lähes koko matkan sairaalaan. Vieläkin mielessäni pyöri ajatus, että ehkä kaikki olikin ollut vain ihanaa unta eikä sinua ollut olemassa. Siellä sinä kuitenkin olit. Olemassa ja hyvinvoivana.

Näin kuvaa Jani Toivola, 40, alkuvuonna ilmestyneessä teoksessaan Kirja tytölleni ensimmäistä yötään tyttärensä Ailin syntymän jälkeen. Lapsen saaminen oli ollut hänen suurin unelmansa. Homoseksuaalille miehelle se ei kuitenkaan ollut itsestäänselvyys, ja pitkään Jani oli kuvitellut tulevansa isäksi adoptoimalla lapsen. Nyt hänelle oli kuitenkin syntynyt oma biologinen lapsi, yhdessä hyvän ystävän kanssa. Yhteisesti oli päätetty, että Jani olisi lapsen yksinhuoltaja, mutta äiti tapaisi lastaan säännöllisesti.

Jani oli päättänyt jo raskauden alussa, että kun lapsi syntyy, hän olisi vuoden kokonaan poissa työstä. Hän halusi antaa kaiken aikansa Ailille ja tutustua vanhemmuuteen ja lapseensa rauhassa.

− Olen tosi herkkä, ja vanhemmuus jyräsi päälleni valtavalla voimalla. Minulla ei ollut mitään kapasiteettia ja kykyä samaan aikaan mihinkään muuhun.

Jani piti työstään totaalisen tauon ja irtisanoutui kaikista luottamustehtävistä. Yhden työmatkan hän teki Ailin ollessa viisikuinen. Vaikka Janin äiti oli mukana matkalla, eikä hänellä edes ollut suurempia vastuita konferenssissa, häntä hermostutti.

− Vaati järjettömän paljon voimia yltää edes siihen, että on paikalla jossain työtilanteessa.

Vauvavuosi kotona meni nopeasti. Haastavinta Janille oli elää yksinäisyyden tunteen kanssa, joka toisinaan painoi voimakkaasti, kun ei ollut toista vanhempaa, jonka kanssa jakaa vastuuta ja kaikkia niitä tunteita, joita vanhemmuus herättää. Jani opetteli kuitenkin jo heti alussa pyytämään äidiltään, siskoiltaan ja ystäviltään apua ja ottamaan sitä vastaan. Elämä pyöri yöheräilyjen, päiväunien, maitopullojen, vaippojen ja vaunujen sekamelskassa.

AINA VÄÄRÄSSÄ PAIKASSA

Töihin paluu pelotti kahdestakin syystä. Vanhemmuus tuntui vievän kaiken energiani, enkä pystynyt kuvittelemaan, miten se olisi mahdollista yhdistää vaativaan työhön. Paluu jännitti myös siksi, että olin ollut niin kauan pois töistä. Miten pääsisin taas kärryille? Miten tottuisin työn tekemisen tempoon ja vaativuuteen? Pystyisinkö vielä työhöni?

Eduskunnassa vuoden vanhempainvapaa on pitkä aika, etenkin isälle. Monet naispuolisetkin kansanedustajat palaavat äitiysvapaalta varsin pian töihin, ainakin puolittain. Isät jäävät tuskin koskaan pitkäksi aikaa kotiin lapsen kanssa.

Kun vauvavuosi kotona lähestyi loppuaan, Jania alkoi hirvittää. Miten kaksi kokonaista elämää − vaativa työ ja yksinhuoltajuus − olisi mahdollista sovittaa yhteen? Samaan aikaan Janin piti pohtia, hakisiko hän eduskuntaan toiselle kaudelle.

Uusi elämänvaihe päiväkodissa ja työpaikalla lähti käyntiin perheen ja ystävien tuella. Jani opetteli uusia tapoja toimia: suunnittelemaan viikkoja etukäteen, sanomaan ei monille työtehtäville, huomaamaan heikot kohdat kalenterissa ja pyytämään apua. Tällainen suunnitelmallisuus ei ollut hänelle luontaista, ja välillä kaikki tuntui kaatuvan päälle.

− Tuntui, että olen ikään kuin aina väärässä paikassa. Kun hain lasta päiväkodista, ajattelin, että pitäisi olla vielä töissä ja kun olin töissä, mietin jatkuvasti, miten lapsi pärjää ja mitä hänelle kuuluu. Piti opetella elämään jatkuvan riittämättömyyden tunteen kanssa. Opettelen sitä edelleen.

Kun Ailin kolmevuotissyntymäpäivä lähestyi syksyllä 2016, Jani tunsi olevansa ihan lopussa. Elämästä oli kadonnut ilo ja energia. Koko syksyn Jani yritti vain suoriutua ja selviytyä, vaikka mikään ei tuntunut hoituvan kunnolla. Hän oli kiukkuinen ja väsynyt. Työssään hän alkoi nähdä uhkakuvia ja pelätä esiintymisiään ja sanomisiaan. Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen oli unohtunut.

− Olin karsinut unesta, liikkumisesta ja kaikista pienistä tärkeistä hetkistä ja asioista elämässä, jotka olisivat auttaneet palautumaan. Olin kierteessä, jossa kaikki vei valtavasti energiaa eikä mistään tullut sitä lisää.

Eniten häntä suretti se, että hän huomasi oman pahan olonsa heijastuvan voimakkaasti myös Ailin kanssa olemiseen.

− Suutuin, tiuskin, olin kärsimätön ja poissaoleva. Se tuntui hirveän väärältä, sillä Aili on minulle kuitenkin tärkeintä maailmassa.

Poispääsy tilanteesta tuntui mahdottomalta. Julkinen työ kansanedustajana ja iso vastuu työssä painoivat eikä hän uskonut voivansa hellittää otetta mistään.

− Uupumisessa on kyse myös siitä, ettet osaa katkaista kierrettä ja tehdä päätöksiä. Päässä vain vilisee kysymyksiä: mitä saan ja en saa tehdä, onko pakko jaksaa, saanko jäädä kotiin, mikä on olennaista, saanko kuunnella itseäni? Mihinkään ei löydy vastausta. Vaikka keho ja kaikki huutavat, että valitse se olennainen, uupunut valitsee jatkuvasti väärin.

Lopulta tytär oli Janille peili, joka pysähdytti. Hän ei enää sietänyt jatkuvaa epäonnistumisen tunnetta vanhempana ja sitä, millaiseksi vanhemmaksi oli muuttunut. Hän ei halunnut Ailille sellaista lapsuutta, jossa ei pystynyt olemaan läsnä hänelle.

Joulukuisena aamuna 2016 Jani varasi ajan työterveyslääkärille. Oikeastaan kyse oli siitä, että hän vihdoin antoi itselleen luvan mennä lääkäriin. Se oli tärkeä ensimmäinen askel, jonka jälkeen vyyhti alkoi hiljalleen purkautua.

HÄNEN ILONSA, MINUN ILOTTOMUUTENI

Päivät täyttyivät yksinkertaisesta olemisesta. Opin pian, että päivään mahtui vain yksi suorite tai tapaaminen, välillä ei sitäkään. Tärkeintä oli kohdentaa kaikki voimat niihin hetkiin, kun olin tyttäreni kanssa. Rinnakkain tuntui olevan jatkuvasti kaksi todellisuutta: hänen ilonsa ja minun ilottomuuteni. Minulle ristiriita oli varmasti suurempi kantaa.

Jani oli keskivaikean masennuksen vuoksi sairauslomalla puoli vuotta, seuraavaan kesään saakka. Poissaolon alussa hän joutui tekemään ison päätöksen: kertoisiko hän julkisuuteen poissaolostaan ja sen syistä vai katoaisiko vain?

− Tuntui väärältä salata jotain niin suurta. Ilmoitukseni jälkeen sain valtavasti viestejä, joissa ihmiset kertoivat omista kokemuksistaan ja sain hyviä neuvoja esimerkiksi töihin paluuseen.

Sairausloma käynnisti paranemisprosessin. Jani koki saavansa apua ja tukea sekä lääkäriltä että terapiasta. Myös kannustavat viestit tuntemattomilta ihmisiltä antoivat hänelle toivoa, että toipuminen on mahdollista.

Suurimman muutoksen Jani näki suhteessaan Ailiin. Kun Jani rauhoittui, myös tytär rauhoittui. Vanhemmuus ja lapsen kanssa oleminen alkoivat taas tuntua hyvältä ilman jatkuvaa kireyttä ja poissaolon tunnetta. Jani oivalsi, että avoimuus ja kontakti muihin ihmisiin ovat avaimia, joiden avulla hän pääsee vaikeiden tunteiden yli.

− Toipuminen oli paluuta kysymyksiin, kuka olen, mitkä ovat arvoni, luotanko itseeni, tunnistanko vahvuuteni. Kun mieli sairastuu ja väsyy, alkaa nähdä uhkia joka puolella, vertailla itseään muihin ja laittamaan mielessään sanoja toisten suuhun. Ajatusmaailma vääristyy.

Lainaukset kursiivilla ovat Jani Toivolan kirjasta Kirja tytölleni (WSOY 2018). Miten töihin palaaminen sujui? Lue Janin pidempi haastattelu Tunne & Mieli -lehden numerosta 4/2018. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka julkaisija on Mielenterveyden keskusliitto.

Tilaa lehti