Tanssija Julius Susimäki hakeutui terapiaan ulkonäköpaineidensa ja suoritus-keskeisyytensä takia. Ulkopuolisille hän avasi vaikeuksiaan tanssiteoksessa. Äidille, muotisuunnittelija Ilona Pellille pojan elämän toinen puoli tuli yllätyksenä.

TEKSTI MERI LIUKKONEN
KUVAT SAARA AUTERE

Julius Susimäki:

”Minulla on pienestä asti ollut tarve kontrolloida asioita, kuten kehoani. Yläasteella aloin käydä kuntosalilla. Osasyynä siihen olivat ikävät heitot ulkonäöstäni. Harrastin myös nyrkkeilyä veljeni Joonaksen kanssa. Nyrkkeilytreenejä oli kaksi kertaa viikossa, ja välipäivät olin salilla.

Nuorempana jotkut saattoivat kommentoida sitä, miten kovassa kunnossa olin. Otin sen kehuna. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt asennettani treenaamiseen ja syömiseen. Siinä on ollut pakonomaisuutta ja neuroottisuutta.

Kuntoilu ja tarkka ruokavalio ovat silti vain osa suorituskeskeisyyttäni, joka heijastuu koko elämääni. Yritän tehdä jokaisesta hetkestä täydellisen, mutta en aina aidosti nauti tai pysty rentoutumaan. Aina voisi tehdä asiat paremmin. Koska kynttilät kuuluvat minusta ihanteelliseen nautintohetkeen, minun on ollut joskus pakko sytyttää ne, vaikka en olisi saanut niistä mitään mielenrauhaa.

Tarkistan yhä jatkuvasti, etteivät kasvoni kiillä. Se tulee aivan selkärangasta. Ajattelen muutenkin todella usein, miltä näytän, ja mietin, mitä muut ajattelevat minusta. Se on täysin pinnallista, mutta myös osa sitä, kuka olen. Ulkonäköni liittyy vahvasti myös ammatti-identiteettiini, vaikka tiedän hyvin, ettei ulkonäölläni ole mitään merkitystä esimerkiksi sille, miten näyttelen. Esiintyjät ovat kuitenkin koko ajan katseelle ja arvostelulle alttiina. Todella moni kärsii samanlaisista ongelmista, ja siksikin on hienoa, että voin puhua näistä julkisesti.

Perfektionismissa on toki paljon hyvääkin, sillä sen myötä on selkeä visio siitä, mitä haluaa tehdä. Haastan itse itseäni. Suorituskeskeisyys ja ulkonäköpaineeni ovat kuitenkin vaikuttaneet paljon elämänlaatuuni. Olen ollut arkena aivan eri ihminen kuin viikonloppuisin, jolloin olen pystynyt hieman hellittämään. Kukaan ei ole varmaan huomannut, että olen ollut ahdistunut.

Ennen kuin aloin tehdä omakohtaista sooloesitystäni, olin parisuhteessa. Tunsin oloni siinä niin turvalliseksi, että menin kuntoilu- ja ruokakuplaani. Samalla työnsin luotani pois ihmisen, joka aidosti välitti minusta ja ymmärsi minua. Olin niin itsekäs ja kiinni omissa rutiineissani. On todella rajoittavaa, kun asiat pitää tehdä tietyn kaavan mukaan. En pystynyt menemään vaikka ex tempore kaljalle kaverin kanssa, kun ajattelin, kuinka paljon kaljassa on kaloreita.

Kävin eron jälkeen Helsinki Mission tarjoamassa kymmenen kerran terapiassa. Siellä terapeutti veikkasi, että oireeni voisivat viitata ortoreksiaan, pakonomaiseen haluun syödä mahdollisimman terveellisesti. Minusta kaikki voisivat hyötyä terapiasta, oli ongelmia tai ei. Samoihin aikoihin aloin myös työstää esitystäni.

Mietin yhä, paljonko olen syönyt ja mitä. En kuitenkaan ole enää ihan yhtä tuomitseva itseäni kohtaan kuin ennen. Suhtaudun suorituskeskeisyyteeni kevyemmin. Ehkä ikäkin on tuonut vähän järkeä, vaikka olen ollut aiemminkin tietoinen, miten hölmöä tämä kaikki saattaa olla. Olin jatkamassa terapiaa, mutta se jäi. Olisi iso prosessi aloittaa terapia uudestaan, eikä se tunnu nyt se ajankohtaiselta.

Meidän perheessä ei ole kukaan käynyt säännöllisesti lenkillä. En siis ole ottanut kenestäkään esimerkkiä siinä. Minulla ei ole myöskään koskaan ollut mitään ihannetta. Olen vain katsonut peiliin ja ollut joko tyytyväisempi kuin ennen tai en. Olen miettinyt, miten paljon kovemmassa kunnossa voin vielä olla. Isän sairastuminen lapsuudessani ehkä kyllä vaikutti haluuni kontrolloida sitä, mitä voin.

Minulla on ollut se onni, että olen valinnut tämän alan ja päässyt purkamaan tätä esityksiin julkisesti luovalla tavalla. Äidille en kertonut, koska en halunnut vaivata häntä. On ollut helpompaa puhua kavereille. Äidillä ja minulla on todella hyvä suhde ja olemme läheisiä, mutta en jaa hänelle kaikkea.

Varsinkin jälkeenpäin olen ymmärtänyt, miksi äidin oli pakko olla lapsuudessani paljon töissä. En silti suhtautunut siihen negatiivisesti lapsenakaan. Alkuvuodesta teimme yhdessä taideprojektin, jossa käytimme myös isän taidetta. Se tuntui luonnolliselta. Olemme molemmat vahvoja luonteita, mutta äiti kunnioitti vetovastuutani.”

Julius Susimäki

  • 28-vuotias tanssija ja näyttelijä, asuu Helsingissä
  • näytellyt muun muassa Ylioppilasteatterissa, tehnyt kaksi sooloteosta, joista toinen, Ote, käsittelee hänen kokemiaan ulkonäköpaineita ja suorituskeskeisyyttä
  • helsinkiläisen teatteriryhmä Rintamateatterin perustajajäsen
  • opiskellut Lahden kansanopistossa ja Työväen Akatemiassa
  • isä, taiteilija Markku Susimäki kuoli vuonna 2009.

 

Ilona Pelli:

“Perustin yritykseni vuonna 1995, jolloin Julius oli viisi, kuusivuotias ja hänen isoveljensä Joonas noin kymmenen. Olen yrittäjä yhä edelleen. Kun Julius oli yläasteella, tein hirveästi töitä ja mietin, että olen liian vähän kotona. Juliuksen isä Markku oli kuitenkin paljon lasten kanssa. Hän oli todella hieno isä.

Markku hoiti arkiruokailut, mutta olimme yhdessä viikonloppuisin. Silloin Julius söi kuin hevonen ja kaikkea. Tämä muu on tullut aivan puskista. En edes tiennyt, mikä on ortoreksia, ennen kuin luin sen lehdestä Juliuksen haastattelusta. Samoin sain tietää siitä, että Julius oli käynyt terapiassa.

Kun Julius esitti teostaan ensimmäisen kerran, olin juuri ollut kaksi kuukautta Pariisissa taiteilijaresidenssissä. Tiesin etukäteen vain, että teos kertoo perheestämme ja hänestä. Ensi-illan aikaan istuin paluulennolla lentokoneessa. Seuraavana päivänä menin katsomaan esitystä. Sen jälkeisessä keskustelussa ymmärsin, etten ollut yhtään tajunnut, mistä on kysymys. Olin vain ihaillut hienoja valoja, tanssia ja musiikkia.

Mietin, miten olen ollut niin tyhmä, etten ole huomannut. Julius oli kyllä ollut hyvin ehdoton siinä, mitä syö. Muuten muistan yhden keskustelun. Olimme Juliuksen ja Joonaksen kanssa autossa matkalla kotiin, kun pojat puhuivat, pitäisikö Juliuksen ottaa johonkin valmentajaan yhteyttä, ettei hän vain ylitrimmaa itseään. Silloin ajattelin, että onpas kummallista, mutta en sanonut mitään.

Ilona Pelli

  • 66-vuotias
  • asuu Helsingissä Ruoholahden villoissa eli vanhassa puutalossa
  • luotsaa omaa kotimaista Ilona Pelli Collection -muotiyritystään, joka suunnittelee ja tuottaa designvaatemallistoa
  • saanut muun muassa muotoilun valtionpalkinnon, tunnetuimpiin töihin lukeutuvat presidentti Tarja Haloselle Linnan juhliin suunnitellut juhlapuvut
  • seurustelee
  • kahden aikuisen pojan äiti ja kahden lapsenlapsen isoäiti.

Olemme eläneet omia elämiämme. Mietin vähän sitä, olemmeko olleet liian etäisiä. En ole äiti, joka soittelee joka päivä lapsilleen. Tapaamme kuitenkin säännöllisesti ja vietämme aikaa yhdessä.

Tänä keväänäkin esitystä oli aika hurjaa katsoa, vaikka se ei enää jännittänyt yhtä paljon. Julius paljastaa siinä kipupisteitään. En ole koskaan ollut Juliuksesta kovin huolissani, sillä hän on ollut sosiaalinen. Olen nähnyt, kuinka hänellä on paljon ystäviä ja hän on pidetty ihminen.

Julius on hirveän pedantti. Hän on perfektionisti, ja ehkä halunnut tehdä jotakin yli. Minäkin olen työssäni pedantti. Olen myös esteetikko enkä pysty kotona rentoutumaan, jos on sotkuista. Meillä ei maitotölkkiä jätetä pöytään vaan se otetaan jääkaapista ja pannaan takaisin. Julius on samanlainen.

Olen muotialalla, jossa arvostetaan kauneutta. En silti ymmärrä sitä, että Julius on voinut hurahtaa fitness-maailmaan, joka minusta on pinnallinen. Nykyään ajatellaan, että pitäisi olla ulkonäöltään täydellinen, mutta ei ihminen voi olla sitä. Perheessämme ei ole koskaan korostettu ulkonäön tärkeyttä.

Kun Julius oli pieni, hänen isälleen tehtiin elinsiirto. Markku sai yhdessä leikkauksessa sekä sydämen että keuhkot, jotka löytyivät aivan viime hetkellä. Mitähän 3,5-vuotias miettii elämästä, kun isällä on kotona happikone nurkassa? Tällainenkin asia, epävarmuus, on saattanut vaikuttaa Juliuksen kontrollinhaluun. Lääkärit lupasivat Markulle yhdeksän vuotta elinaikaa, mutta hän elikin vielä 16 vuotta ja risat.

Minunkin lapsuudessani oli vastaavia kokemuksia. Olen keskiluokkaisesta perheestä. Kun olin 10, isäni sai hermoromahduksen ja joutui Kellokoskelle sairaalahoitoon. En saanut lapsena koskaan tietää, mikä hänellä oli, ja kotona oli ahdistava ilmapiiri. Tällaisista asioista ei puhuttu silloin. Myös siskoni sairastui nuorena aikuisena skitsofreniaan juuri, kun hän oli päässyt Taideteolliseen korkeakouluun.

En ole käynyt missään terapiassa. Vanhemmiten olen tasaantunut. Puran asiani hyville ystävilleni. Perheemme on aina ollut sosiaalinen, ja meillä on laaja ystäväpiiri. Pojilla jotkut ystävät ovat säilyneet lapsesta asti. Elämäntapa, avoimuus ja vieraanvaraisuus, ovat siis siirtyneet. Jo lapsuudenkotini oli sellainen.

Julius on hyvin itsenäinen ja hoitaa viisaasti kaiken. Olen ylpeä siitä, millainen ihminen hän on.”

 

Juttu on julkaistu alun perin Tunne & Mieli -lehden numerossa 3/2018. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka julkaisija on Mielenterveyden keskusliitto.

Tilaa lehti