Menneisyys elää meissä tänään ja huomennakin
7.9.2018
Huomaan yhä useammin mietiskeleväni, mistä tulen ja minne olen matkalla.
Eri elämänvaiheet huuhtovat esiin näkökulmia. Vanhat kivut ja surut aktivoituvat uusien tienristeyksien myötä, mutta samalta reitiltä löytyvät myös onnen ainekset.
Viimeiset viisi vuotta ennen astumistani omaan aikuiseen elämääni olivat lapsuudenkodissani vaikeita. Kun tulin täysi-ikäiseksi, yritin pitkään irrottaa kivuliaat kokemukset omaksi osiokseen, irti uudesta elämästäni, ja elellä vain menemään puhtaalta pöydältä. Huonostihan sellainen onnistuu. Möröt matkasivat mukana, kunnes suostuin katsomaan niitä silmien korkeudelta.
Kun tulin parikymppisenä äidiksi, tulvi mieleen kerralla paljon käsiteltävää. Öisinä väsymystunteina asemoin itseäni vuoroin vauvan ja vuoroin vanhemman asemaan ja mietin, miten oma hankala äiti-tytär-suhteeni vaikuttaisi äitinä olemiseeni. Kiukkujen ja raivareiden kohdalla kuulostelin syvyyksistäni nousevia petoja, mutta tunnistin jotakin myös iltalaulujen lempeydessä. Nautin ajatuksesta, että sain tehdä aivan omia valintojani ja rakentaa elämäämme eri aineksista.
Kolumnisti Ani Kellomäki on toimittaja-käsikirjoittaja ja kahden lapsen äiti Hämeenlinnasta. Hän on kirjoittanut kirjan Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta. Kuva: Riikka Kantinkoski
Koulutien alut, yläkouluun ja lukioon siirtymiset, rippijuhlat, vanhojentanssit ja muut merkkipaalut ovat tuntuneet ihon alla yhtä aikaa omina muistoina ja aivan tuoreina elämyksinä. Kun lapseni tarttuu soittimeensa, soivat sävelissä hiljaa myös omat vuoteni viulutunneilla. Kun riitelemme ja rakastamme, on läsnä koko ajan kaikuja kaukaa.
Möröt matkasivat mukana, kunnes suostuin katsomaan niitä silmien korkeudelta.
Nyt lapseni ovat isoja teinejä ja asuvat kotosalla enää muutaman vuoden. Mietteeni ovat taas uudenlaisia: miten olen onnistunut yrityksessäni katkoa kipeitä kehiä ja mitä virheitä itse olen tehnyt matkan varrella tiedostamattani? Ihan varovaisesti tähyän jo niihinkin aikoihin, kun omat lapseni ehkä joskus miettivät vastaavia kysymyksiä jälkikasvuaan pidellen. Ihmeellinen sukupolvien ketju näyttäytyy nyt useampien lenkkien matkalta kuin nuorempana koskaan.
Seuraavaksi vuorossa on aikuisten lasten äitinä eläminen, itsenäisempi ja vapaampi aika yhdessä lasten isän kansssa. Tulemme tähän kohti elämää vain muutamaa vuotta päälle nelikymppisinä. Onkin kiinnostavaa nähdä, minkälaisia mielekkyyksiä elämään löytyy näillä metreillä.
Siitä olen varma, ettei pohdiskelu pääty menneenkään osalta. Kuhunkin elämänvaiheeseen riittää luodattavaa. Sen jo tiedän kuitenkin, ettei minkään menneestä tarvitse sellaisenaan antaa vaikuttaa nykyhetkeen ja tulevaan. Lapsuudenkokemuksiaan ei pääse unohtamisyrityksillä karkuun, muttei tarvitsekaan päästä. Valmista ei tule, muttei tavitsekaan tulla.
Vaikka menneisiin kokemuksiin palaaminen usein koskeekin, on niiden läpikäyminen ensisijaisen tärkeää tässä hetkessä elämiselle, jokaiselle tuoreelle askelmerkeille astumiselle. Ja mikä tärkeintä, se mahdollistaa seuraavallekin polvelle raikkaammat reitit.
Kaikilla meillä on menneemme ja tämä jokaisessa hetkessä uusiutuva, muovaantuva elämänkulku, joten vertaistukea löytyy heti, kun uskaltautuu ihmisten ilmoille ja rohkaistuu avaamaan suunsa.
Tunne & Mieli on mielen hyvinvoinnista kertova aikakauslehti, jonka julkaisija on Mielenterveyden keskusliitto.
