Maaria Oikarinen on taiteilija, jonka ilmaisuvoima tempaa mukaansa, olipa kyse maalauksista tai teksteistä. Silti hän ajattelee välillä, ettei ole mitään.
AINO HEIKKONEN TEKSTI
EEVA ANUNDI KUVAT
Valkoisen pohjan päälle on maalattu kirkkaita värejä: vihreää, keltaista, pinkkiä, kirkkaanpunaista. Teoksen nimi on Käynyt kukkimaan.
Maaria Oikarinen seisoo oman teoksensa edessä. Nyt hän ei maalaa, pelkästään katsoo.
Maaria on vuosien varrella maalannut ahkerasti, mutta sivellin ei oikein tänä vuonna ole kulkenut. Välillä hänelle tulee maalaamista kohtaan suoranainen pelko: en osaa, olen huono, ura loppuu. Tai: käsi ei liiku, toistan vain samaa, teoksista tulee surkeita. Tai: en ole mitään.
Pohjakosketus on musertava. Blogissaan Maaria kuvaa sitä tilaksi, jossa on kuin olisi kuollut – paitsi, että hengittää vielä, ja hengittäminenkin sattuu.
Työhuoneella
Lapsena Maarialla oli yksi toiveammatti: taiteilija. Hän piti piirtämisestä. Graafikko-tädiltään hän sai lahjaksi hyviä värejä, ja he puuhasivat paljon yhdessä. Maaria kävi lasten kuvataidekoulua.
Peruskoulun jälkeen intohimo kuvataidetta kohtaan vei hänet Savonlinnan taidelukioon, jossa tavallisten lukio-opintojen ohella opiskellaan monipuolisesti kuvataidetta.
– Siellä mulle tuli epävarmuus, koska kaikki olivat hirveän lahjakkaita. Mä ajattelin, että en mä sitten olekaan.
Toinen Maarian kiinnostuksen kohde oli äidinkieli. Hän piti paljon sekä kirjoittamisesta että kieliopista. Maaria pääsikin Helsingin yliopistoon opiskelemaan suomen kieltä.
Ja kuinka hän opiskelikaan! Hän ahmi kursseja kirjallisuustieteestä, viron kielestä, semiotiikasta, yleisestä kielitieteestä… Lukujärjestys oli täysi, jälkikäteen ajateltuna lähes mahdoton.
Maaria uupui.
Tuumaustauko antoi kuitenkin mahdollisuuden palata kuvataiteen pariin. Maaria meni kesäkurssille Oriveden opistoon. Siellä itsevarmuus ja into palasivat.
Kesäkurssin jälkeen Maaria hakeutui Taidekoulu Maan iltalinjalle. Maa on Suomenlinnassa sijaitseva yksityinen taidekoulu, jossa voi opiskella nykytaiteilijan ammattiin. Iltalinja vaihtui päivälinjaan ja teoreettinen yliopisto-opiskelu piirustukseen, materiaalioppiin, sommitteluun ja kuvien luomisen erilaisiin tekniikoihin.
Maaria piti hiilellä piirtämisestä.
– Sitä mä harjoittelin, koska siinä on musta, valkoinen ja harmaa. Valöörin taju on musta tärkeää.
Valööri viittaa värin tummuusasteeseen. Sen vaihtelu oli Maariasta kiinnostavaa, samoin kuin pehmeän ja terävän vuorottelu. Tärkeintä oli kuitenkin maalaaminen. Maaria kokeili öljyvärejä ja vanhaa tempera-nimistä maalaustekniikkaa. Neljän vuoden taidekoulurupeaman loppuvaiheilla hän alkoi maalata akryylimaalilla.
Alkuun työt olivat vesivärimäisen ohuita, mutta sittemmin hän alkoi maalata kerroksia. Siihen akryylimaali sopii hyvin, koska se kuivuu nopeasti. Kun yhtenä päivänä maalaa jotakin, pinta on jo seuraavana päivänä kuiva. Työtä voi jatkaa heti.
– Öljyllä en voisi tehdä samaa, Maaria sanoo.
Monissa hänen töissään hehkuukin runsas maali, joka on paikoin paksuilla poimuilla. Runsaan värin lisäksi Maarian tavaramerkki on maalausten iso koko. Hän ei oikeastaan edes haluaisi tehdä pienempiä kuin metrin korkeita ja puolitoista metriä leveitä töitä. Siitä hän tosin on joutunut hieman tinkimään, koska isoja tauluja on hankala myydä.
Joskus työ syntyy muutamassa päivässä. Suuritöisimpiä maalauksiaan Maaria on työstänyt viikkoja, jopa kuukausia. Toisten eteneminen tyssää.
– Ne ovat vähän epämieluisia, koska ne eivät ole sujuneet hyvin. Silti aina välillä otan ne esiin ja mietin, miten työtä voisi jatkaa. Joskus ne valmistuvat ja joskus jäävät pitkäksi aikaa ratkaisemattomiksi.
Työpöydällä
Vaikka maalaamisesta tuli Maarialle hyvin tärkeää, ei hän täysin hylännyt kieltäkään. Taidekoulun jälkeen hän palasi joksikin aikaa yliopistolle. Opinnot etenivät gradua vaille valmiiksi.
Kirjoittaminenkin jatkui. Vuonna 2013 Maaria kirjoitti lyhytelokuvan käsikirjoituksen. Karuselli-nimeä kantavan teoksen päähenkilö Irina on kolmekymppinen kuntosaliohjaaja. Hänellä on jalassaan verkkarit, joiden päälle on puettu paljettimekko. Irina ei noudata sosiaalisia normeja vaan tutkii esimerkiksi toisten ihmisten ruokakasseja ja käskee bussin odottajia kyykkäämään.
Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kertova lyhytelokuva ei ole toistaiseksi päässyt tuotantoon, mutta Maaria on kirjoittanut siitä blogiinsa. Teoksen esittelyn yhteydessä hän paljasti julkisesti myös oman diagnoosinsa.
– Olin aika pitkälti pistänyt raastavat mielialavaihtelut taiteilijuuden piikkiin, mutta onneksi kohtasin viisaan lääkärin, joka alkoi kanssani tutkia asiaa, blogissa sanotaan.
Maaria kertoo, että alun perin hän haki apua masennukseen. Parin epäonnistuneen masennuslääkekokeilun jälkeen tilanne oli niin huono, että hän päätyi sairaalaan. Siellä asiaa ryhdyttiin tutkimaan kunnolla. Eräs yksityiskohta on jäänyt Maarialle mieleen: kun hän piirsi elämänsä janan ja erilaisia huippuja ja laskuja, lääkäri totesi suunnilleen, että ’tätä minä vähän arvelinkin’. Maarialla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Siinä vauhdikkaat mania- tai sitä lievemmät hypomaniakaudet vaihtelevat masennuksen kanssa. Vaikeimpia ovat sekamuotoiset jaksot, jolloin maniaa ja masennusta esiintyy yhtä aikaa tai tihein vaihteluin. Sairausjaksojen välillä oireet pysyvät poissa tai ovat lieviä.
Maaria kuvailee maniaa kihiseväksi oloksi, jonka aikana on pakko tehdä joitain. Kerran hän kertoi blogissaan, että on erinomaisen hyvä, että koti ja ateljee ovat erikseen, sillä muuten homma lähtisi lapasesta.
– Huh niitä öisiä maalauskohtauksia joskus nuorempana, silloinkin oli oranssi riivaamassa! hän kirjoitti.
Mania voi olla taiteilijalle käyttövoima. Maarialle siitä tuli esikoisromaanin aihe. Lucian silmät ilmestyi keväällä 2017. Se on hämmästyttävää luettavaa. Päähenkilö Janna on taiteilija, jonka elämässä samppanja virtaa, vaatteet kimaltavat ja taksin mittari raksuttaa. Hän maalaa vimmaisesti niin pitkään, että muuttuu itse maalauksen Luciaksi. Virikkeetön hoito sairaalassa poistaa harhan, mutta nurkan takana vaanii taas pysähtynyt olemattomuus.
Maaria on kuvaillut maniaa hauskaksi tilaksi, ja romaanin tunnelma onkin paikoin hyvin koominen. Hän on käyttänyt kirjan aineksina omia kokemuksiaan, muistojaan ja tunteitaan, vaikka tapahtumat itsessään ovat suurimmaksi osaksi keksittyjä. Hän muistuttaa, että mania on myös ikävä tila. Hänellä se menee jossain vaiheessa yli. Silloin ei pysty lepäämään. Kaikki aistit ovat liian tarkkoja, valot alkavat sattua, värit pomppaavat, äänet häiritsevät ja olo on vaikea.
Omaelämäkertana Lucian silmiä ei tule lukea, vaikka siinä yhtymäkohtia Maarian elämään onkin, esimerkiksi maniassa ilmenevä shoppailuvimma. Ja sitten on jotain kamalan surullista.
Romaanissa on takaumia nuoren Uljas-nimisen miehen hukkumiseen. Maaria kirjoitti kirjan ilmestyttyä blogissaan, että Uljas-jaksot ovat hyvin omaelämäkerrallisia. Niissä hän viittaa oman miesystävänsä kuolemaan vuonna 2000. Blogissa hän sanoi, että jos läheinen ihminen kuolee nuorena ja aivan yllättäen, suru on tavallista vaikeampi kantaa, kestää ja työstää.
Hän on käsitellyt asiaa terapiassa. Hän on myös maalannut Hukkuminen-nimisen sarjan sekä kirjoittanut.
Lucian silmiä Maaria työsti kaikkiaan viisi vuotta. Se sai alkunsa novellihaasteesta, jonka tavoitteena oli kirjoittaa novelli kuukaudessa ja julkaista se verkossa. Kun teksti tuntui kulkevan, hän jatkoi tarinan työstämistä romaaniksi.
Kustantajan löytäminen vaati kärsivällisyyttä. Mitä enemmän hylkyjä tuli, sitä enemmän Maaria pohti, onko kirja niin huono, että se pitää kirjoittaa vielä uusiksi.
– Mutta jotenkin mä samaan aikaan kuitenkin uskoin siihen, että käsikirjoitus on hirveän hyvä. Uskoin, että saan sen jotakin kautta julki.
Lopulta Arktinen Banaani -kustantamosta tärppäsi. Maaria kertoo, että käsikirjoitukseen tuli melko vähän muutoksia. Kustannustoimittaja lähinnä vinkkasi kohtia, joita voisi laajentaa ja kuvailla enemmän. Lopulta kirja pääsi 10 parhaan joukkoon kilpailemaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnosta. Se oli valtavan iloinen asia.
Jyrkällä seinämällä
Kulunut alkuvuosi sen sijaan on ollut varsin iloton. Talvella Maaria oli masennusjakson vuoksi kaksi viikkoa sairaalassa. Vaikka hän syö lääkkeensä säännöllisesti, pyrkii elämään terveellisesti ja tunnistaa eri oireita, sairausjaksoja on hänellä ollut varsin tiheästi.
Ryhmäterapiassa opitut mallit sairausjakson katkaisemiseksi eivät käytännön elämässä ole olleet yksinkertaisia. Villiintynyt mieli on vaikea tyynnyttää, vaikka kuinka tietäisi, että nyt pitäisi levätä. Masennus voi kehittyä salavihkaa pahemmaksi: ensin ei huvita mennä ulos, kohta ei pääse lähtemään ja lopulta vain makaa sängyssä.
Maarian lääkitys vaihdettiin viimeksi tammikuussa. Se on sytyttänyt toivonkipinän pidempiaikaisesta kunnossa pysymisestä.
Masennuksesta toipumista Maaria kuvailee blogissaan jyrkän seinämän kiipeämiseksi kohti terveyttä. Vielä hetki sitten hän oli rotkossa. Nyt hänellä on jo voimaa kiskoa ja ponnistaa.
Liikunta auttaa Maariaa. Hänen tärkein harrastuksensa on cheerleading. Harjoituksiin hän raahautuu aina – vaatipa lähteminen sitten minkälaisia ponnisteluja tahansa. Vain sairaalajakso on haukannut muutamat treenit, ja kerran flunssa. Keväällä Maaria tosin mursi kätensä harjoituksissa, mikä on aiheuttanut kuukausien tauon harjoitteluun ja hidastanut myös henkistä toipumista masennuksesta.
Haastatteluhetkellä työhuoneen maaliastiat ja -pensselit ovat kuivia. Lattia on täplikäs maalitahroista, mutta tuoreen maalin haju puuttuu. Nyt Maaria kuitenkin jo pohtii, mitä hän voisi tehdä seuraavaksi.
Ensin pitää päättää teosten koko, sitten tilata kiilapuut ja pingottaa kankaat. Vasta tämän jälkeen voi ryhtyä maalaamaan. Sitten tehdään tasainen pohjaväri.
Tämä juttu on alun perin Tunne & Mieli -lehden numerossa 4/2018. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka julkaisija on Mielenterveyden keskusliitto.
