Kun Maria Veitola avautuu somessa masennuksestaan ja muista elämänsä kipukohdista, kymmenet tuhannet seuraajat tsemppaavat, mutta haukkujiakin on joukoittain. Herjapuheet on helpompi sietää, kun hyväksyy itsensä.
MIRJA AARNIO TEKSTI
SAARA AUTERE KUVAT
”Miten sä voit?” kysyn Maria Veitolalta, kun tapaamme haastattelun merkeissä. Olen lukenut hänen sosiaalisen median päivityksistään, että hän on viime aikoina kärsinyt ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista ja kulunut kesä on ollut hänelle vaikea. Maria vastaa, ensin varovaisesti: Kiitos, ihan hyvin, kai. Seuraa lyhyt hiljaisuus, sitten hän alkaa puhua.
– Lähes kaikki tutut tulevat nykyään ensimmäiseksi kysymään huolissaan: Maria, miten sä oikein voit? Se hämmentää mua tosi paljon. Että yhtäkkiä olen ihmisten silmissä todella huonovointinen ja masentunut. En ole tajunnut, miten dramaattisen kuvan kaikki ovat saaneet.
Maria ajattelee reaktioiden johtuvan siitä, että kirjoituksillaan hän tekee tavallisesta elämästään – iloista, suruista ja paniikkikohtauksista – läpinäkyvää. Ulospäin kaikki näyttäytyy paljon suuremmissa mittasuhteissa. Hänelle itselleen tilanne ei kuitenkaan ole poikkeuksellinen.
Kun Maria loppukeväästä 2018 kertoi Instagramissa ahdistuksestaan, paniikkioireistaan ja paluustaan terapiaan, postaus keräsi yli 30 000 sydäntä. Ihmisten antama myötätuntoinen palaute tuntuu toki hyvältä, mutta hänen mielestään somemaailmassa muiden elämä koetaan liian vakavasti tai todellisuutta väärentävästi. Ei Maria itse ole ajatellut kertovansa mitään kauheaa, vaan ihan vaan puhuvansa elämänkaarensa vaiheista.
– En kauheasti harkitse kirjoituksiani. Jos siltä tuntuu, niin kerron, että just nyt taas masentaa ja paniikkikohtaukset tulivat takaisin. Haluan olla rehellinen ja näyttää, että elämä on välillä paskaa ja sillä tavalla rikkoa elämä on ihanaa -somekuplaa, joka ei ole realistinen.
KUONA PUSKEE ESIIN
Viime talvena Maria sai valmiiksi kirjansa Veitola (Johnny Kniga 2018). Siinä hän avaa elämäänsä ja kertoo tapahtumia satojen omaelämäkerrallisten kolumniensa takana, joita hän on parinkymmenen vuoden aikana kirjoittanut. Kirjassa Maria avautuu nuoruudestaan, äiti- ja isäsuhteestaan, poikaystävistään, työelämästä, bileistä, äidiksi tulemisesta. Siitä, kuinka hänestä tuli kaikkien tuntema mediapersoona ja boss lady, joka televisio-ohjelmassa yökyläilee muiden julkkisten luona, vetää talk show’ta, tuomaroi viihdeohjelmissa mielikuvituksellisissa asukokonaisuuksissa ja johtaa Radio Helsinkiä.
Mutta myös siitä, että hän on kärsinyt masennuksesta, anoreksiasta, paniikkikohtauksista ja vaikeasta migreenistä ja että hän on syönyt vuosikausia mielialalääkkeitä, rimpuillut niistä eroon ja käynyt pitkään terapiassa.
Useimmille tällaisten asioiden ääneen kertominen tuntuu mahdottomalta ja pelottavalta, mutta Marialle ei.
– Kaikki, mitä mulle on tapahtunut, on tehnyt musta sen, mikä nyt olen. Toivon, että jakamalla kokemuksiani muutkin uskaltaisivat puhua ääneen ongelmistaan. Teemme kaikki virheitä, mutta kaikissa meissä on myös se upea puoli.
Kirja oli rakas ja tärkeä projekti, mutta urakan valmistuttua Maria tunsi olevansa hyvin uupunut. Pari edeltävää vuotta hän oli paiskinut töitä hullun lailla, mutta nyt hän oivalsi, ettei halunnut eikä jaksanut enää olla aina töissä. Kalenteria oli pakko alkaa tyhjentää.
Aluksi lisääntynyt vapaa-aika tuntui taivaalliselta. Keskellä tiistaipäivää sai olla kotona tekemättä mitään. Mutta pian olo alkoi muuttua raskaaksi. Kun yhtäkkiä olikin enemmän aikaa käydä läpi omia ajatuksia, myös pinnan alle kerääntynyt kuona alkoi puskea esiin. Ensimmäiseksi mieleen vyöryi isän kuolema muutama vuosi sitten. Niin monta itkua oli jäänyt itkemättä töitä paiskiessa.
– Suhteeni isään on aina ollut vaikea, ja hän sairasti monta vuotta ennen kuolemaansa. Saattohoito epäonnistui täysin, ja se jätti muhun syviä traumoja. Samoihin aikoihin perheemme asunnosta löydettiin vaikea sisäilmaongelma ja jouduimme mieheni ja lapseni kanssa pitkäksi aikaa evakkoon. Yhtäkkinen isättömyys ja kodittomuus järkyttivät perusturvallisuuttani.
Maria selvisi henkisesti kuormittavasta tilanteesta tekemällä paljon töitä. Se oli hänelle ainoa tapa pysyä toimintakykyisenä. Kaksi vuotta hän oli lähes aina töissä, viime talveen saakka.
Mutta vaikka rakas työ antaa voimia, on julkisuus myös kuormittavaa. Sillä tosiasiassa sosiaaliset tilanteet rasittavat Mariaa, ja hän kaipaa paljon rauhaa ja yksinoloa.
– Olen vasta aikuisena tajunnut ja myöntänyt, että olen introvertti. Se oli helpottava oivallus. Mutta se on myös jollain tapaa ristiriidassa työni kanssa. Nyt tiedän, että vastapainona työlle mun täytyy riittävästi saada ladata akkujani omassa rauhassa ja olla puhumatta kenelläkään mitään.
OMA ITSENSÄ
Kirja on ollut valtavan suosittu, ja se on keikkunut myyntilistojen ja kirjaston varausjonojen kärjessä ilmestymisestään saakka. Positiivista palautetta lukijoilta – naisilta, miehiltä, äideiltä, tyttäriltä – on tullut hurjasti. Se on ollut Marialle tärkeää, sillä hän toivoo avoimuudellaan antavansa esimerkkiä siitä, miten vapauttavaa on uskaltaa olla oma itsensä. Ja että vaikeistakin asioista kannattaa aina puhua ääneen.
Sitten on tullut myös toisenlaista palautetta. Osa yleisöstä ei tunnu sietävän Marian mediapersoonaa, ja törkyviestejä satelee etenkin silloin, kun hän on julkisesti ottanut kantaa itselleen tärkeisiin aiheisiin, kuten naisten oikeuksiin, tai kun iltapäivälehdet ovat nostaneet hänen somekirjoituksistaan räväköitä otsikoita.
Haukkujat ovat ottaneet aseekseen myös Marian masennuskommentit somessa. Häntä haukutaan niiden vuoksi hulluksi ja sekopääksi ja ihmetellään, kuinka hän saa työskennellä televisiossa mielenterveysongelmaisena.
Maria sanoo, että tuntuu epäreilulta ja kamalalta, miten jotkut kääntävät hänen avoimuutensa heikkoudeksi ja vielä lyövät sillä – ja miten vahva stigma mielenterveysongelmiin ylipäätään liittyy.
Vaikka huorittelu ja muu herjaava palaute tuntuvat toisinaan pahalta, niitäkin enemmän Mariaa musertaa ihmisten kaltoinkohtelu ja maailman epäreiluus. Ja se, että kun hän asettuu julkisesti puolustamaan naisiin kohdistuvaa epäoikeudenmukaisuutta, sitä ei arvosteta, vaan häntä arvostellaan ja haukutaan.
Maria myös tietää, mikä häntä suojaa pahimmalta julkisuusahdistukselta.
– Olen onnellisessa elämäntilanteessa, sillä saan olla täysin oma itseni perheessäni, parisuhteessani ja työpaikallani. Tunnen olevani turvassa, eikä mun tarvitse myydä sieluani. Paska palaute satuttaa paljon enemmän silloin, kun on muutenkin epävarma omasta kelpaamisestaan ja yhteys itseen on kadoksissa. Sellainen olin itsekin nuorempana, ja silloin kaikki tuollainen tuntui tosi pahalta.
Ei hän silti ymmärrä niitä kommentteja, että haukkujien puheista ei pitäisi välittää, koska he vain purkavat omaa pahaa oloaan muihin.
– Eihän oma paha olo oikeuta ketään haukkumaan muita! Jos voi huonosti, pitää hakea apua.
Sitä haetaan myös Marialta. Somessa on helppo lähestyä ketä hyvänsä yksityisviestillä, niinpä Maria saa jatkuvasti Instagramissa suoria avunhuutoja. Ihmiset kertovat hänelle kauheita asioita elämästään ja anelevat, että Maria, auta mua.
– On mielettömän hienoa, että ihmiset haluavat antaa palautetta. Mutta enhän mä mitenkään voi auttaa jokaista tuntematonta viestin lähettäjää. Se olisi ihan älytön vastuu.
Toisinaan Maria vastaa heille kerran tai pari ja ohjaa hakemaan apua muualta. Toisinaan hän ei pysty vastaamaan mitään, ja viestiosio pysyy tarkoituksella kiinni.
Miten töihin palaaminen sujui kesän jälkeen ja miten Maria voi nyt? Lue Marian pidempi haastattelu Tunne & Mieli -lehden numerosta 5/2018. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka julkaisija on Mielenterveyden keskusliitto.
