Kirjassa Lapset vai työ Aino-Mari Tuuri pohtii, että koulutukseen ja työhön lujasti nojaavan yhteiskunnan ja epävarman maailman yhdistelmä vaikuttaa ihmisten ajatuksiin perheen perustamisesta. Hän lähtisi purkamaan ruuhkavuosia ja huomauttaa, että lasten saaminen ei ole ainut tapa muodostaa perhettä.
AINO HEIKKONEN TEKSTI
Syntyvyys ja lastensaanti-ikäisten ihannelapsiluku laskevat, sen tietävät ainakin syntyvyyskäyriä piirtävät tutkijat, niitä tulkitsevat uutistoimittajat ja synnytystalkoita haikailevat poliitikot.
Aino-Mari Tuuri tuo tietokirjassaan Lapset vai työ (Minerva 2018) keskusteluun naisten äänen, äitien äänen. Se ääni on kannustava: jos haluat, mene ja tee se! Ajoitus ei välttämättä koskaan tunnu täydelliseltä, mutta jälkikäteen asia voi näyttäytyä toisin.
Toki lapsia ei noin vain tehdä. Kuten Tuuri tuo usein esimerkein ilmi, polku vanhemmaksi voi olla koukeroinen. Sitä ei talkoiden tapaan laiteta kalenteriin, vaikka moni yrittääkin laskelmoida. Raskauden alkaminen ei ole itsestään selvää. Adoptio on prosessi, ei jono.
Juuri lasten saamiseen liittyvä hallinnan puute on Tuurin tulkinnassa syntyvyyden laskuun johtaneen ilmiön ydin. Sosiaaliset odotukset ja ympäristö ovat muuttuneet. Naimisiinmeno ei ole yhtä vauvakuumeen kanssa. Työpaikka ei välttämättä merkitse vakautta. Mieli jääkin empimään, sillä järkisyillä on vaikea perustella hyppäämistä tuntemattomaan vailla irtisanomisaikaa.
Askeleessa kohti perheenlisäystä on kyse tunteesta, jota tukahduttaa päätöksentekorasite. Aino-Mari Tuurin ratkaisu sen helpottamiseksi on ruuhkavuosien purkaminen. Nyt samoihin vuosiin tiivistyvät sekä perheen perustamisen että uran peruskivien muuraamisen ihanneajankohdat: suomalaiset valmistuvat opinnoistaan keskimäärin 28-vuotiaina, ja lasten saamisen ajateltu takaraja on Perhebarometri-tutkimusten mukaan 38 vuotta.
Oikeutetusti Tuuri kysyykin, eikö asioita voisi rauhassa levittää pidemmälle jaksolle elämässä. Opinnot ja työt sekä parisuhteen alut ja loput voivat ajoittua monella tavalla. Biologialla sen sijaan on deadline.
Kuten Tuuri tuo esiin, toimintaa rajoittavat lisäksi ajatusmallit, joissa ainut lapsi nähdään huonona vaihtoehtona ja samaan aikaan ihannoidaan pienillä ikäeroilla syntyneitä sisaruksia. On terveellistä pohtia, onko kyse vain uskomuksista.
Koulutukseen ja työhön lujasti nojaavan yhteiskunnan ja epävarman maailman yhdistelmä on kasvattanut meistä kolmekymppisistä empijöiden sukupolven. On tarpeellinen huomio, että lasten saaminen ei ole ainut tapa muodostaa perhettä, vaan perhe on jokaisen itse määriteltävissä. Mielikuva kahdesta lapsesta, omakotitalosta ja farmariautosta ei ole hyvän elämän mittari.
Kolme ajatusta perheestä
1. Hallinnan tunteen puute tuo varovaisuutta perheenlisäystä harkitsevien päätöksiin.
2. Kasvatuksemme ja yhteiskuntamme vaikuttavat syntyvyyden laskun taustalla oleviin ajatusmalleihin.
3. Väljemmät tavat katsoa opiskelu-, työ- ja perhe-elämää ovat tervetulleita.
Ote kirjasta
Suomalainen koulujärjestelmä ohjaa miettimään jo aikaisin omia kiinnostuksenkohteita, tulevaa opiskelua ja työnkuvaa. Siitä tulee helposti putki, joka johtaa aina kohti seuraavaa koulutusastetta ja lopulta töihin. Ei se varmasti huono asia ole, mutta silloin lapsia haluavan suomalaisen täytyy sovitella koko perheasia työelämän rakosiin. Se on meidän ajattelutapamme, jonka pohjana on ajatus siitä, että pieni kansa pärjää vain kouluttautumalla.
Aino-Mari Tuuri: Lapset vai työ – uskallanko perustaa perheen? (Minerva 2018)
Juttu on ensin julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 6/2018. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka julkaisija on Mielenterveyden keskusliitto.
