Kuka määrittelee perheen?
4.1.2019
Ensimmäinen perheeni oli kolmen lapsen ja kahden aikuisen kokonaisuus saman katon alla. Sitten aikuiset muuttivat eri osoitteisiin, ja perhe muuttui kahdeksi vaihtelevan kokoiseksi kokoonpanoksi eri paikoissa.
Lukioikäisenä söin hetken samasta jääkaapista kahden kämppiksen kanssa, mutta perheeksi luin silti nuo kaksi yksikköä muualla. Hetkeksi ennen aikuistumistani muutin vielä perheenpuolikkaani luo kahden aikuisen ja kahden lapsen yksikköön. Yhden aikuisen ja yhden lapsen osuus muualla oli silti perhettä sekin.
Täysi-ikäistyessäni perustin perheen sen pojan kanssa, jonka kanssa olin 16-vuotiaana ajatellut vain kokevani ensimmäisen seurustelusuhteeni. Meistä muodostuikin se sakki, jonka tunnen kaikkein perheimmäkseni vielä näin 26 yhteisen vuoden jälkeenkin.
24-vuotiaina kahdesta tuli kolme. Koimme porukkamme täysilukuiseksi, kunnes puolen vuoden päästä päätimme jo toisin. Siitä lähtien olemme olleet kahden aikuisen ja kahden lapsen perhe. Sellainen, jolla on yhteiskunnan silmissä lupa liittää eteen kumma, oikeassa mittakaavassa yllättävänkin tuore ja samalla jo pölyiseltä kalskahtava sana ”ydin”.
Kolumnisti Ani Kellomäki on toimittaja-käsikirjoittaja ja kahden lapsen äiti Hämeenlinnasta. Hän on kirjoittanut kirjan Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta. Kuva: Riikka Kantinkoski
Samaan aikaan tämän ytimeni kasvamisen kanssa tein yliopistolle graduani Hämeenlinnassa asuvien afgaaninaisten perheajatuksista. Mietteemme perheestä oli monella tavalla samanlainen, mutta erojakin löysimme. Keskeisenä kantovoimana oli rakkaus.
Perhettä ei mitata kilometreissä, geeneissä eikä Kelan kaavakkeissa.
Se, miten vähän naisten kohtaamat ihmiset Suomessa pitivät yhteyttä perheidensä kesken, ja usein sekin, keitä perheeseen luettiin, oli hämmästelyn aihe. Vaikeat vuodet olivat viskelleet toisilleen rakkaat tuhottoman kauaksi toisistaan, kymmenenkin eri maan alueille, mutta tietoliikenneyhteydet sentään kavensivat kuilua.
Lohdutin ruudun äärellä ikäväänsä itkevää naista, ja mietin omaa, vieraaksi etääntyvää äitiäni sadan kilometrin päässä. Mietin, millaiset tapahtumat murtavat perhesiteen ja millaiset vahvistavat sitä, ja keillä on varaa määritellä, kuka kuuluu kenenkin perheeseen.
Vuosien varrella ystäväpiirissäni on muodostunut monenlaisia perheitä. Niitä ei ole määritellyt asuminen saman katon alla, lukumäärä, syntymisen tai sikiämisen tapa tai mikään muukaan yksiselitteinen. Oma ja toisten kokemus erilaisista perheistä on saanut tajuamaan, että tyystin perinteisenkin näköisen perheen vaiheisiin mahtuu valtava määrä erilaisia variaatioita.
Perhettä ei mitata kilometreissä, geeneissä eikä Kelan kaavakkeissa.
Tänä vuonna perheeni muuttaa taas muotoaan, kun esikoinen astuu aikuiseen elämäänsä. Kuopus seuraa pian perässä, ja sitten me kaksi aikuista muodostamme taas uudenlaisen yksikkömme. Vaikka väki kotosalla vähenee, se ei millään tasolla tarkoita, että kokisin perheeni pienenevän. Ehkä käy jopa niin, että väkemme vielä nuoremmasta polvesta joskus lisiikin. Sitten perheilemme sillä joukolla.
Tunne & Mieli on mielen hyvinvoinnista kertova aikakauslehti, jonka julkaisija on Mielenterveyden keskusliitto.
