Mä taidan olla vähän uupunut
25.6.2019
Huono olo tuli aaltona. Lapsi oli juuri tullut ystävän luota kotiin, halasin häntä ja juoksin oksentamaan. Loppuillan makasin pimeässä huoneessa hiljaa, kylmä kääre otsalla, ja maailma ympärillä pyöri.
Kun päänsärky hellitti, kirjoitin googleen: aivokasvain, oireet. Vietin yön pohtimalla hirveimpiä sairauksia. Aamulla maailma alkoi pyöriä niin, että painuin jalkakäytävälle istumaan. Sen jälkeen menin lääkäriin.
Tämä tapahtui vähän yli vuosi sitten. Edelliset kaksi vuotta olivat täynnä pitkiä työpäiviä, lyhyitä yöunia ja monenlaisia huolia. Tein samaan aikaan useaa taiteellista työtä ja kahta työpäivää, ensimmäisen silloin, kun lapset olivat päiväkodissa, ja toisen heidän nukkuessaan.
Fyysisistä oireista ensin tulivat hengitysvaikeudet, sitten huimaus ja silmät sumentavat päänsäryt, lopulta oksennukset.
Lääkärissä pääni tutkittiin. Fyysistä vikaa ei ollut.
”Mä taidan olla vähän uupunut.” En muista, kenelle sanoin sen ensimmäisenä. Muistan, että ääneen sanominen oli sekä vaikeaa että helpottavaa. Helpottavaa, koska pelottaville, epämääräisille oireille löytyivät sanat. Vaikeaa, koska minua hävetti.
Häpeälle oli monta ristiriitaista syytä. Toisaalta ajattelin, että kaikki on omaa syytäni.
Mietin, olenko laiska, heikko tai kyvytön hallitsemaan aikaani ja järjestämään töitäni viisaasti. Pohdin, olenko oikeasti uupunut vai käytänkö sanaa liian heppoisesti. Toisaalta myös ne ajatukset hävettivät, koska en ajattelisi niin kenestäkään muusta. Ihmisen pitää tunnistaa oma haurautensa, hoin muille. Omista tunteistani en näköjään osannut tunnistaa mitään.
Kun lopulta sain sanottua ääneen sanan uupumus, alkoi pitkä, yhä jatkuva muutosten sarja. Vapaana taiteilijana minulla ei ole työnantajaa, jolta olisin voinut hakea sairauslomaa. Siksi etsin ratkaisua tilanteeseen puhumalla kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, ja muuttamalla kaiken, minkä voin.
Elina Hirvonen on kirjailija ja dokumenttielokuvaohjaaja, jota kiinnostaa loputtomasti ihmisen mielen ja maailman ristiriitaisuus.
Jätin pois kaikki muut paitsi pakolliset menot. Työmäärääni sain karsittua yksinkertaisella keinolla: aloin pyytää kunnon palkkiot. Tämä voi kuulostaa kahelilta, mutta on monen luovan alan freelancerin todellisuutta. Töitä, joista saa palkaksi kahvit tai ”näkyvyyttä”, on tarjolla valtavasti. Ilta- ja viikonlopputöiden sijaan aloin joogata, käydä avannossa ja viettää kiireetöntä aikaa lasten kanssa.
Kun lopulta sain sanottua ääneen sanan uupumus, alkoi pitkä, yhä jatkuva muutosten sarja.
Kun opettelin sanomaan ei, pohdin monia asioita itsessäni. Ketä haluan miellyttää sanomalla kyllä töille, joita en ehtisi tehdä? Mikä kieltäytymisessä pelottaa? Mikä elämässä pelottaa? Mitä toivon, haluan ja tarvitsen?
Yhä, monien muutosten jälkeen, pienikin stressi ja kuormitus saa minut hälytystilaan. Päätä alkaa särkeä, hengittäminen on vaikeaa, itkettää. Yhä pohdin, miksi jaksamisen rajoja on vaikea tunnistaa ja mitkä asiat saavat uupumaan. Selvää on, että entiseen ei ole paluuta.
Uupumus ei ole tila, josta voi toipua hetken ja jatkaa samaan malliin. Ihminen ei uuvu siksi, että hänessä olisi vikaa, vaan siksi, että olosuhteissa on vikaa. Siksi toipuminen vaatii olosuhteiden pysyvää muutosta. Omassa elämässäni en edelleenkään ole varma, mitä kaikkea se muutos tarkoittaa. Mutta olen varma, että se on hyvä.
Tunne & Mieli on mielen hyvinvoinnista kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto.
