Inhimillisyyden ääni on vaiennut
26.7.2019
TÄLLÄ VIIKOLLA KUOLLUT CLAES ANDERSSON TEKI SUUREN VAIKUTUKSEN SAMI TARMIOON INHIMILLISYYDELLÄÄN JA LÄMMINSYDÄMISYYDELLÄÄN. HÄN KERTOO, MIKÄ TEKI PSYKIATRIAN ERIKOISLÄÄKÄRIN, POLIITIKON JA KIRJAILIJAN KOHTAAMISESTA NIIN ERITYISTÄ.
Lempeänkarhea puheääni ja lämminsydämisyys. Kaksi mieleen painuneinta ominaisuutta, jotka yhdistän Claes Anderssonin nimeen.
Minun oli kunnia tavata Andersson kahdesti. Ensimmäisellä kerralla nuorena kirjakaupan myyjänä sain tehtäväkseni pitää Tampereella runoiltaman päätteeksi seuraa Helsingin junaa odottaneelle Anderssonille. Odotin keskustelua kirjallisuudesta tai politiikasta, kenties toivoin kokeneelta psykiatrilta arasti askelmerkkejä hukassa olleelle elämänpolulleni.
Vaihdoimme muutaman sanan matkalla illan jalkapallo-ottelua televisiosta näyttäneeseen pubiin, tilasimme juomat ja istuuduimme epämukaville puutuoleille. Ensimmäisen puoliajan nyökkäilin jalkapallofanaatikon vahvasti eläytyneille murahduksille ja seurasin elekieltä. En tuntenut tarpeeksi lajin terminologiaa tai hienouksia, mutta Andersson onnistui luomaan ilmapiirin, jossa tunsin itseni tervetulleeksi katsomoseuralaiseksi. Ottelun puoliajalla sain osani Anderssonin paikoin ronskistakin huumorista, mutta runoudesta ja politiikasta vaikenimme.
Toisella kerralla arvostamani psykiatrian erikoislääkäri vastasi pakko-oireista häiriötä käsittelevää kirjaani koskien esittämääni haastattelupyyntöön kutsumalla minut vierailulle kotiinsa. Vasta tällöin tutustuin psykiatrian, kirjallisuuden, musiikin ja politiikan pelikenttien Anderssoniin.
Andersson loi ilmapiiristä kättelystä asti lämpimän ja ikimuistoisen. Suhtautuminen käsittelemiimme aiheisiin oli jalkapallon tavoin samaan aikaan sekä analyyttinen että intohimoinen.
Anderssonin puheen lämpimän soinnin kuulen kuitenkin enää vain mielikuvissani, sillä haastatteluni toisella minuutilla nauhurini paristoista loppui virta. Tämä osoittautui kuitenkin lopulta suoranaiseksi onnenpotkuksi.
Hetken tilannetta hiljaa kiroiltuani ja pahoiteltuani Andersson kuin huomaamatta pyöräytti roolimme päälaelleen. Kysymys seurasi toistaan, mutta haastattelijana toimi minun sijastani psykiatri Andersson. Sain kullanarvoisen oppitunnin siitä, kuinka haastattelu tulee hoitaa, haastateltava huomioida ja hänen olonsa tehdä mahdollisimman mukavaksi. Tilanteesta muodostui elämäni toistaiseksi kallisarvoisin terapiaistunto.
Andersson loi ilmapiiristä lämpimän ja ikimuistoisen. Suhtautuminen käsittelemiimme aiheisiin oli samaan aikaan sekä analyyttinen että intohimoinen.
Kokeneena psykiatrina Andersson tuntui koko ajan kulkevan ajatuksen verran edelläni, ja ennen kuin edes olin ehtinyt kunnolla vastata esitettyihin kysymyksiin, olin jo saanut useita oivaltavia ratkaisuehdotuksia oman elämäntilanteeni kannalta keskeisiin solmukohtiin.
Turvallisuudentunne vei tilan jännitykseltä ja pelolta. Opin, että psyykkisten sairauksien juuret ovat yksilön koko elämänhistoriassa ja ne eivät itse asiassa juurikaan eroa perustaltaan fyysisistä. Andersson käytti esimerkkinä syöpäsairautta eräänlaisena solutason sekavuustilana.
Psyykkistä pahoinvointia, sekavuustilaa, lisäsivät hänen mukaansa ennen muuta yhteiskunnan eriarvoistuminen ja yhteisöistä vieraantuminen. Ihminen ei ole mitään ilman toisia ihmisiä.
”Helppoa on tehdä ihminen hulluksi. Ota häneltä pois kaikki. Katso kuinka kummallisesti hän käyttäytyy”, aloitti Andersson kirjansa Hulluudestamme ja hulluudestanne (Kirjapaja 2003).
Viimeiseksi jääneen tapaamisemme loppuhetket keskustelimme kirjallisuudesta ja musiikista. Löysimme useita yhteisiä suosikkikirjailijoita, artisteja ja teoksia. Muistelen ainakin kirjailija Veijo Meren novellien ja kanadalaisen pianistilegenda Glenn Gouldin levyttämien Johann Sebastian Bachin Goldberg -muunnelmien nostaneen innostuneen hymyn molempien kasvoille.
Pohdimme myös vanhenemiseen väistämättä kuuluvan luopumisen tematiikkaa. Andersson oli varsin avoin myös kuoleman ajatukselle. Kaikki me katoamme joskus, muistelen hänen muotoilleen. Andersson osasi aidosti olla kiitollinen elämälle.
Lopulta viimeiseen asti tinkimättömästi vähäosaisempien puolesta puhuneella ja toimineella Anderssonilla alkoi tulla kiire seuraavaan tapaamiseen: lukemaan runoja selkokielellä maahanmuuttajille.
Ennen lähtöäni hän raapusti vihkooni sähköpostiosoitteensa. Yhteyttä sai ja piti ottaa sitäkin kautta aina, kun siltä tuntui. Ohje, jota aivan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta suotta arkailin toteuttaa, kunnes kuin salamaniskusta oli jo myöhäistä.
Suomalaisen psykiatrian pioneeri, muusikko, poliitikko ja herkkä kirjailija Claes Andersson kuoli heinäkuun 24. päivänä vuonna 2019.
Ääni vaikeni. Lämmöntunne jäi.
Tunne & Mieli on mielen hyvinvoinnista kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto.
