Mikä mitta määrittää paikkasi maailmassa?
12.8.2019
Havahduin näin nelikymppisenä siihen, että olen mitannut itseäni eri tavoin alle kymmenvuotiaasta asti. Myös monet ulkopuoliset ihmiset ovat osallistuneet tähän arviointiin aktiivisesti.
Ensimmäisen kerran sopivuuteni asetettiin alisteiseksi jollekin lukemalle, kun olin toisella luokalla. Balettitunnilla kävi ilmi, että olen liian iso päärooleihin eikä jalkanikaan mahdu kärkitossuihin. Ne, joilla oli oikeamman kokoiset jalat, saivat ihanat ruusunpunaiset tossut. Omat isot tossuni olivat parkkiintuneen possun sävyiset. Piikki kirveli.
Seuraavaksi murehdin sopimattomuuttani, kun esitin koulun Kolme iloista rosvoa -musikaalissa Sohvi-tätiä. Kauhistuin, kun käsikirjoituksessa kerrottiin Kasperin, Jesperin ja Joonatanin kantavan nukkuvan Sohvin pois talostaan. Melkein itkin häpeästä, jonka kannettavana oleminen aiheutti. Mietin, etteivät kolme vahvaa poikaa jaksaisi kantaa minua, ihan tavallista tyttöstä, vaadittua parin metrin matkaa.
Opin alakoulussa enemmänkin oikean naisen mittoja: Alas katsoessa on nähtävä ensin rinnat ja vasta sitten vatsa. Jos ei näe varpaita ollenkaan, on auttamatta tuhoon tuomittu. Yläkoulussa puolestaan tiesin, että täytyy olla rinnat ja peppu. Mutta jos ne ovat niin isot, että kynä pysyy niiden poimussa putoamatta, on liian iso.
Vaikka kuljin lapsuuteni kuuliaisesti kaikenlaisilla käyrillä, kuulin jatkuvasti asiattomia arvioita ulkomitoistani ja ruokahalustani tuttavapiirin törpöiltä aikuisilta, kavereilta ja tuntemattomilta huomauttelijoilta.
Kolumnisti Ani Kellomäki on toimittaja-käsikirjoittaja ja kahden lapsen äiti Hämeenlinnasta. Hän on kirjoittanut kirjat Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta ja Tiedostavan siemailun taito.
Kuva: Riikka Kantinkoski
Parikymppisenä riisuin Painonvartijoiden punnitusjonossa jokaisen pinninkin pois, jotta saisin himoitun kultatähden passiini. Laskin perunoita ja appelsiineja. Mittailu ja tyytymättömyys ovat siis kasvaneet osaksi minäkuvaani. En ole uskonut olevani riittävä, sopiva ja hyvä sellaisena kuin olen.
En uskonut olevani riittävä, sopiva ja hyvä sellaisena kuin olen.
Keväällä päätin pakata sykemittarini ja mittanauhani pois. Poistin untani, energiankulutustani ja kulkemiani matkoja mittaavat sovellukset. Vaaka ei aamulla virittänyt päivän mielialaa, ja askeleitakin kertyi noin vain, ilman todistusaineistoa. Tuntui hämmentävältä tajuta, että olin ajatellut olevani jonkinlainen vahtaamista vaativa tapaus. Olin siis sisäistänyt sen, mitä ulkoa oli vuosia tarjottu.
Vähitellen datan kaipuun tilalle luikertelivat rentous ja hyväksyntä. Tuntuu siltä, että elämää voi mainiosti elää ilman jatkuvaa kyttäämistä. Aurinko nousee edelleen joka aamu, eikä maailma ole muuttunut – ainoastaan oma olo on erilainen. Se on nimittäin ihan kokonainen ja hyvä.
Tiedän nukkuneeni tarpeeksi, kun olen aamulla virkeä ja jaksan päivän puuhat. Tiedän liikkuneeni tarpeen mukaan, kun ruoto on vetreä ja nälkä välillä kurnaisee mahassa.
Kun lukemia ei jatkuvasti ratsaa ranteestaan, herkistyy paremmin aistimaan omia tuntemuksiaan. Olen alkanut uskoa, että olen hyvä näin. Maailmassa on minulle juuri itseni kokoinen paikka, jonka haluan kokonaan täyttää.
Sinäkin olet riittävä juuri noin, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Jokaisella tavalla, ihan kaiken kokoisena, näköisenä ja oloisena.
Tunne & Mieli on mielen hyvinvoinnista kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehden voi ostaa valikoiduista Lehtipisteistä tai tilata kotiin.
