kun synkät ajatukset KAIKEN KATOAVAISUUDESTA valtaavat jussi nikkilän mielen, hän irrottautuu niistä uppoUtumalla tarinoihin tai ottamalla vartin aikalisän. NIKKILÄ on opetellut myös sietämään elämän hetkellisyyttä.
TEKSTI MIRJA AARNIO
KUVAT PAULA VIRTA
Elämän katoavaisuus ja kuolema alkoivat vaivata Jussi Nikkilää jo lapsena. Kaikki lapset pelkäävät niitä joskus, mutta hänelle ajatus kaiken hetkellisyydestä ja häviämisestä jäi vahvasti mieleen läheisen ihmisen menehdyttyä. Samat teemat mietityttävät ja vaivaavat Nikkilää edelleen 37-vuotiaana.
Ajatuksiaan kuoleman ja muutoksen väistämättömyydestä Nikkilä on ammentanut myös syksyllä ilmestyneeseen esikoisromaaniinsa Näyttelijä. Nikkilän tavoin kirjan päähenkilö Viktor alkaa ajatella kuolemaa ja katoamista jo varhain.
Tarinan alussa kaksi Jehovan todistajaa pysäyttää kadulla alakouluikäisen Viktorin. He kysyvät, tietääkö hän, mitä tapahtuu, kun hänen vanhempansa kuolevat tai kun hän itse kuolee. Siinä hetkessä Viktorin elämä muuttuu. Hän ei enää pääse eroon ajatuksesta, että kaikki katoaa. Että on samantekevää, tekeekö hän mitään, kun se kaikki olisi joka tapauksessa pian ohi.
– Jään helposti jumiin ajatukseen, miten hyväksyä kuolema, hetkien häviäminen ja muutos. Se on ollut minulle oikeastaan koko elämän jatkuva tila, samoin kuin ajatus, miten siitä pääsisi irti, Nikkilä sanoo ja toteaa hyväksymisen helpottuneen iän myötä.
Hän pohtii, johtuuko maailmantuskan keventyminen ja elämän katoavaisuuden sietäminen vanhenemisen tuomasta kovettumisesta maailmaa kohtaan vai oppimisesta ja siitä, että hyväksyy itsensä aiempaa armollisemmin.
– Ehkä molemmista. Ja niitä molempia pitää pystyä valjastamaan siten, että olisi positiivisella tavalla ankara itselleen: osaisi elää sen kanssa, mitä nyt on, eikä päästäisi jatkuvaa ajatusten avaruutta koko ajan kummittelemaan.
Nikkilä ajattelee, että jotkut ovat ehkä herkempiä mielen voimakkaille aallokoille kuin toiset. Toisinaan jos hän päästää ajatukset liian pitkälle, ne muuttuvat liian surullisiksi. Hän vertaa tilannetta alkoholiin: kaksi lasia on ihan ok, mutta useampi yleensä ei. Liian pitkälle menevä ajattelu voi viedä värit kaikesta, ja silloin myös masennus voi saada vallan.
OMA KOKEMUS AUTTOI KIRJOITTAMAAN
Vaikka Näyttelijä-romaanissa ja Jussi Nikkilän omassa elämässä on paljon yhtäläisyyksiä, hän sanoo teoksen olevan vain paikoitellen autofiktiivinen. Monet konkreettiset yksityiskohdat, kuten näyttelijän ammatti ja sen tuomat haasteet, lapsuuden maisemat Itä-Helsingissä ja Moskovassa sekä tietyt tapahtumat ihmissuhteissa, elämässä ja ajatuksissa, ovat peräisin omista kokemuksista. Mutta osa tarinasta on kokonaan fiktiota ja osa kärjistettyä todellisuutta.
Päähenkilön päänsisäisessä maailmassa on paljon alakuloa, turtumusta, arvottomuuden ja huonommuuden tunnetta sekä itsekunnioituksen puutetta. Masentuneen ihmisen mielenliikkeiden todentuntuisen kuvaamisen taustalla ovat Nikkilän omat kokemukset masennuksesta. Hän sanoo, että olisi outoa kirjoittaa masentuneen mielenlaadusta, jos itsellä ei olisi kokemusta aiheesta.
– Minulla on aina ollut taipumusta masennukseen, ei siitä pääse yli. Lapsena ja nuorena en kuitenkaan osannut sanallistaa masentuneita ajatuksiani. Elämässä joutuu kohtaamaan ikäviäkin asioita, joista jotkin jättävät syvemmän jäljen. Vähän niin kuin puussa vuosirenkaat: kun puuta on jossain kohtaa viilletty puukolla tai hakattu kirveellä, vauriot näkyvät myöhemminkin.
