Muusikko Iisa Pajulan viisi vuotta sitten alkanut elämänkriisi pakotti hänet tutustumaan itseensä kokonaan uudelleen. Kun tukahdutetut tunteet ja suuri suru puristivat, oli löydettävä keinoja niiden käsittelyyn. Siitä sai alkunsa myös uusi ura terapeuttina.
TEKSTI MIRJA AARNIO
KUVAT PAULA VIRTA
Ihmisen mieli on kuin käyttöliittymä, joka vaatii jatkuvia päivityksiä. Siksi sen opettelu on elämänmittainen prosessi. Näin ajattelee muusikko Iisa Pajula, joka joutui itsekin viisi vuotta sitten toteamaan, ettei vanha käyttöliittymä enää toimi. Alkoi vuosikausien päivitystyö, joka jatkuu edelleen.
Siihen asti hän oli pitänyt itsestään selvänä, millainen hän on ja miten hänen mielensä toimii. Koko siihenastinen aikuisuus oli ollut elämän rakentamista: Pajula oli mennyt naimisiin, saanut kaksi lasta ja luonut uraa sekä vakihommissa organisaatioviestinnässä että muusikkona.
Kun perusinfra oli rakennettu ja lapset aloittivat viisi vuotta sitten päiväkodin, elämän perustukset alkoivat yhtäkkiä muuttua. Pajula oli 35-vuotias, ja hänellä oli omaa aikaa enemmän kuin vuosiin. Mieleen alkoi puskea ajatuksia ja tunteita, joille ei ollut aiemmin löytynyt tilaa. Aiemmin avoimeksi itsensä tuntenut Pajula alkoi sulkeutua eikä osannut pyytää apua ulkopuolelta.
– Turvalliselta tuntui vain oma sisäinen tilani, jonne poteroidun yhä enemmän. Ajauduin umpikujaan ja todella yksinäiseen kohtaan elämässäni.
Nielaistut tunteet puskivat sisään
Kun Iisa Pajula oli esiteini-ikäinen, hänen vanhempansa erosivat. Elämänmuutos osui herkkään vaiheeseen, eikä Pajula tiennyt, kuinka sitä käsitellä. 1990-luvun pikkukaupungissa ei ollut mahdollisuutta päästä käsittelemään vanhempien eroa ammattilaisen kanssa. Niinpä hän otti selviytymisstrategiakseen nielaista kaikki omat tunteet ja tarpeet.
– Olen herkkä lukemaan ihmisten sisäiset fiilikset ja tunteet, ja tuo ominaisuus alkoi varhaismurrosiän kynnyksellä tulla pintaan. Murrosiän alkaessa lakkasin olemasta lapsi ja samaan aikaan menetin turvaverkkoni vanhempien eron myötä. Vaikka tunsin molemmista asioista turvattomuutta, luin muista ihmisistä heidän tuskaansa ja myötäilin sitä.
Pajula kanavoi oman tuskansa raisun murrosiän pyörteissä muualle, etenkin musiikkiin. Hän sanoo pienestä pitäen osanneensa olla yksin ja viihtyneensä itsensä kanssa. Mutta kun siihen samalla yhdistyi voimakas velvollisuudentunto vaalia muiden ihmisten hyvinvointia, tuloksena oli sisäinen ristiriita.
– Tämä strategiani on ajanut minut käyttäytymään ihmissuhteissa myöhemmin samalla tavalla. Hävitin jo silloin omat rajani, ja aloin kantaa ihan liikaa vastuuta muiden ihmisten mielipiteistä ja fiiliksistä. Ja itse kuvittelin, että selviän taakasta meditoimalla tai lenkkeilemällä sen pois.
Pajula on aina ollut kiinnostunut siitä, miksi mieli toimii niin kuin se toimii. Tuolloin viisi vuotta sitten hän kuitenkin tajusi, ettei selviä enää yksin ja omilla työkaluillaan. Ensin hän alkoi hakea apua meditoinnista ja mindfulnessista, sitten ratkaisukeskeisestä terapiasta. Mutta käsittelemättömien tunteiden ja ajatusten vyöry vain kiihtyi.
“Olin pitkään luullut, että olen sinut itseni kanssa, mutta minulla olikin ihan hirveästi sokeita pisteitä, joista en ollut aiemmin tietoinen. Kun avasin oven yhdelle, niitä alkoi tulla sieltä loputtomasti.”
Omat tarpeet olivat pysyneet piilossa
Yksi sokea piste oli se, että Pajula oli aina ajatellut olevansa vahva eikä ollut suostunut myöntämään itselleen, että on samalla myös heikko – ja että niin saa ollakin. Vaikka hän oli ollut useita kertoja äärirajoilla jaksamisensa kanssa, hän oli selittänyt itselleen ja muille, että hän nyt vain on kovin stressialtis, ja yrittänyt opetella hallitsemaan tilannetta.
– Stressaantuneena ongelmanratkaisukykyni heikkenee ja takerrun epäolennaisiin asioihin. Olen herkkäuninen, ja kun väsyn, niin kaikesta tulee hankalampaa ja reagoin herkemmin ympäristööni. Sitten perään poden huonoa omatuntoa siitä, että olen ollut rasittava, mistä tulee oma kierteensä.
Alkava kriisi pakotti Pajulan miettimään aiempaa syvemmin, mitä hän vaatii itseltään, ja kyseenalaistamaan valintojaan. Hän huomasi, että on ollut ihmissuhteissaan venyvämpi ja sopeutuvampi kuin olisi jaksanut tai halunnut. Sosiaalisen paineen aiheuttama kuorma olisi edellyttänyt palautumista ja yksinoloa, mutta Pajula oli kokenut siitäkin lähinnä syyllisyyttä ja piilottanut omat tarpeensa.
– Olen pyrkinyt palaamaan sellaisiin vanhanaikaisiin ystävyyssuhteisiin, jotka perustuvat kahdenvälisyyteen ja oikeisiin kohtaamisiin eivätkä esimerkiksi suuren porukan ryhmäpaineeseen. Ystävyyssuhteissani on tärkeää, että kelpaan juuri sellaisena kuin olen. Ne suhteet, joissa en ole kokenut tulevani hyväksytyksi, ovat jääneet itsestään. Se on eheyttänyt minua paljon.
Totaalinen sukellus suruun
Kolme vuotta sitten kriisi konkretisoitui totaalisesti. Pajula tajusi, ettei voi jatkaa enää avioliitossaan. Hän oli uuvuksissa pikkulapsiarjen ja uran yhdistämisestä sekä syvästä yksinäisyyden kuopasta, johon oli pudonnut. Hän huomasi ajautuneensa niin kauaksi itsestään, ettei nähnyt myöskään parisuhteellaan tulevaisuutta.
Kymmenen vuoden avioliitto päättyi. Sitä seurasi sukellus sellaiseen suruun, jota hän ei koskaan ennen ollut kokenut.
Pahinta suruaikaa kesti vuoden. Pajula oli niin pohjalukemissa, että sekä läheiset että hän itse huolestuivat. Hän sanoo olleensa aina ihminen, joka itkee paljon ja helposti, mutta nyt itku oli erilaista ja loputonta. Hän alkoi saada myös paniikkikohtauksia.
“Sukellus suruun vaati muurin totaalista räjähtämistä. Olin hätätilassa itseni kanssa, mutta samalla tiesin, että sureminen on välttämätöntä.”
Pajula googlasi tietoa masennuksesta ja teki testejä, joiden mukaan hän oli masentunut. Hän kuitenkin uskoi, että kyseessä on akuuttiin elämäntilanteeseen liittyvä alavire ja suru, jotka on käytävä läpi. Että vaikka hänellä on melankoliaan kallistuva mieli, ei hän ole ihmisenä kovinkaan altis masennukselle.
– Melankolia on se, mitä tarvitsen, samalla kun olen myös iloinen ja nauravainen. Ne ovat vastavoimat ja minulle edellytyksiä myös luovaan työhön.
Surunsa keskellä Pajula alkoi tehdä uutta levyä, johon hän kanavoi eron aikaansaamia tunteita ja ajatuksia. Vaikka luovaan työhön keskittyminen auttoi jaksamaan eteenpäin ja tunteiden käsittely musiikin kautta helpotti oloa, levynteosta tuli lopulta haastava ja pitkä projekti. Kun Pajula alkoi itse päästä henkisesti eteenpäin ja irti erostaan, levynteko junnasi vielä edellisessä vaiheessa.
Irti erosta ja levynteosta
Kun levy Päivii öitä viimein valmistui, sitä seurasi uusi haastava vaihe: irti päästäminen. Se on Pajulalle aina ollut brutaali ja raskas vaihe luovan työprosessin jälkeen, mutta nyt kuoppa oli poikkeuksellisen syvä.
– En edelleenkään tajua, miksi itseni irti repiminen on minulle niin totaalista ja raskasta aina, kun levy on tehty. Joka kerta ajattelen, että no niin, tämä oli tässä, nyt lopetan kokonaan nämä hommat. Ajan itseni aina äärimmilleen ja olen kamalan kova ja vaativa itseäni kohtaan.
Eron ja levynteon jälkiaallossa hän vihdoin tunsi alkavansa päästä ulos poterostaan. Hän on pohtinut paljon sitä, miksi eroprosessi oli hänelle niin totaalinen, kun ulkoapäin katsottuna moni muu näyttää vastaavassa tilanteessa vain porhaltavan eteenpäin. Pajula arvelee kuitenkin, että hänelle kyse oli paljon suuremmasta elämänkriisistä, jossa avioero oli vain yksi tekijä.
– Lakkasin nielaisemasta kaikkea, ja siksi törmäsin siihen suureen suruvalliin. Lakkasin ajattelemasta, että minun kuuluu vastaanottaa ja täyttää toisten toiveet ja odotukset. Jouduin siksi irrottamaan itseni turvaverkostani, joka oli rakentunut osittain huteralle pohjalle.
Kun vanha verkko hajoaa käsiin, voi uudelleenrakennus vähitellen alkaa, mutta se vie aikaa. Pajulalle turvattomuuden kokemus oli suurimmillaan juuri silloin, kun verkko oli hajonnut. Siksi suru pääsi tulemaan niin pohjia myöten.
– Kun annoin kaiken vaan tulla, sitä kuonaa alkoi tulla lisää ja lisää, ja sukelsin oman mieleni kellarikerroksiin. Ajattelin, että käytetään tähän haarukoimiseen nyt niin kauan kuin tähän menee. Tai ei se mitään haarukoimista ollut, vaan jokin kauhakuormaaja sitä lappasi eteeni.
