Irmeli Rantanen, 56, sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Diagnoosin saaminen oli samaan aikaan sekä helpotus että järkytys.
TEKSTI MERI NYKÄNEN
KUVA PAULA VIRTA
“Sain diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, kun olin 43-vuotias eli 13 vuotta sitten. Sitä ennen elämäni oli hyvin masennuspainotteista. Toisaalta olen aina ollut eloisa tyyppi ja innostunut nopeasti asioista. Se on puoli, jonka ulkopuoliset helposti näkevät.
Sairastan kakkostyypin kaksisuuntaista mielialahäiriötä, jossa ei ole varsinaisia maniajaksoja vaan lievempiä hypomaanisia kausia ja näitä masennuskausia.
Itselläni sairaus on näkynyt myös niin, etten ole pystynyt keskittymään ja sitoutumaan asioihin. Keskittyminen oli vaikeaa jo kouluaikoina, mutta ei siihen silloin kukaan kiinnittänyt huomiota. Olen aloittanut monia opintoja, ja äly olisi riittänyt vaikka mihin, mutta keskittymiskyky ei riittänyt.
Myös monet parisuhteeni ovat loppuneet hetken mielijohteesta. Aiemmin saatoin yhtäkkiä saada päähäni, ettei tämä olekaan juttuni. Tein äkkinäisiä ja harkitsemattomia päätöksiä tunteen pohjalta: lähdin helposti suhteesta tai työpaikasta. Nuorempana käytin myös paljon alkoholia. Se helpotti oloa hetkeksi, mutta aiheutti jälkikäteen syyllisyyttä.
Holtittoman käytöksen jälkeen häpesin sitä, mitä olin taas saanut aikaiseksi. Eniten harmittaa, että sotkin monia ihmissuhteitani ja loukkasin muita. Näitä sotkuja on ollut vaikea antaa itselleen anteeksi.
Vuonna 2007 olin jälleen eronnut ja elelin kaksin lapseni kanssa. Mietin, mihin suuntaan lähtisin ja miksi elämäni on yhtä sählinkiä. Ajattelin, että minulla on varmaan ADHD. Hakeuduin työpaikkalääkärille, joka kirjoitti lähetteen psykiatrille. Hänen mielestään olin aivan selvä tapaus, ja sain diagnoosin. Vaikka diagnoosi oli helpotus, se oli silti myös järkytys. Ymmärsin, etten tule koskaan paranemaan ja syön lääkkeitä loppuelämäni.
Elämäni kuitenkin muuttui diagnoosin myötä paremmaksi. Muutin Oulusta Helsinkiin, sillä halusin ympäristöön, missä on enemmän vapautta olla oma itsensä. Se oli oikea ratkaisu, sillä tunnen löytäneeni oman paikkani. Olen ollut saman puolison kanssa jo kymmenen vuotta. Kun mieliala pysyy lääkkeiden avulla tasaisena, ei tule samanlaisia äkkinäisiä ideoita mieleen kuin aiemmin.
Olen kertonut sairaudestani avoimesti kaikille, myös työpaikalla. En halua häpeää ja salailua elämääni. Muilta ihmisiltä toivon rohkeutta kohdata toinen sellaisena kuin hän on – siitä voi itsekin saada jotain, esimerkiksi lisää ymmärrystä elämää ja erilaisia ihmisiä kohtaan. Sairaus tuo omat haasteensa, joten kaipaan enemmän myötätuntoa kuin torjuntaa.
Viimeksi masennus iski juuri, kun olin päässyt lomalle. Työskentelen varhaiskasvatuksen opettajana päiväkodissa, ja ennen lomaa askartelimme runsain mitoin. Olin taas niin innoissani kaikesta enkä tajunnut, että käyn ylikierroksilla.
Onneksi puolisoni huomasi asian ja sanoi, että nyt on vähän liikaa vauhtia. Silloin tarvitsen pari päivää niin sanottua vähävirikkeistä hoitoa, jolloin en tee mitään ja kieltäydyn kaikista menoista. Terapeuttini on opettanut kädestä pitäen, miten kalenteria saa tyhjennettyä.
Lääkkeiden lisäksi itsehoito on todella tärkeää. Joudun päivittäin tarkkailemaan mielialaani ja jaksamistani. Pieniä notkahduksia jaksamiseen tulee viikoittain, jolloin saatan olla itkuinen ja alakuloinen.
Rauhoitun tekemällä asioita, joista pidän ja joihin pystyn vihdoin keskittymään: soitan kitaraa, laulan tai ompelen. Toivon, että saan elää tulevaisuudessa mahdollisimman tasaista, sujuvaa ja helppoa arkea.”
”Olen kertonut sairaudestani avoimesti kaikille, myös työpaikalla. En halua häpeää ja salailua elämääni.”
Haluatko lukea lisää mielen hyvinvoinnista? Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.
