Alzheimeria sairastavan äidin hoito on tuonut Kaarle Mannilan ja Laura Airaksisen elämään uuden vaiheen. Kun sisko väsyi omaishoitajan työhön, vuoro siirtyi isoveljelle. 

TEKSTI KAISA VIITANEN
KUVAT EEVA ANUNDI

Kaarle Mannila:  

“Kun lähden asioille, puhelimessa saattaa olla äidiltä kymmeniä puheluita. Kun soitan takaisin, äiti kysyy, missä siskoni Laura ja hänen poikansa ovat. Vastaan, että he ovat omassa kodissaan Fiskarsissa ja sinä asut meillä. Hyvinä päivinä äiti ymmärtää sen, mutta toisinaan hän kysyy pian samaa asiaa.

Toissa vuonna päätimme siskon kanssa, että äiti muuttaa hänen luotaan meille. Laura on yksinhuoltaja, ja äidin hoitaminen alkoi käydä liian raskaaksi. Meillä oli Espoossa tilaa, lapsistamme vanhin oli juuri muuttanut omilleen. Siitä lähtien äiti on asunut meillä vaimoni, minun ja viiden 10–19-vuotiaan lapsemme kanssa.

Omaishoitajuus tuntuu luontevalta. Olen freelancemuusikko, koti-isä ja kotona enemmän kuin kahdeksasta neljään -ihmiset. 

Alzheimeriin voi kuulua harhoja, aggressiota ja väkivaltaistakin käytöstä, mutta toistaiseksi äiti on aika rauhallinen. Hän pukee ja peseytyy itse, käy yksin lähikaupassakin. 

Aamulla äiti saattaa olla hädissään eikä muista, missä on. Silloin on paras lyödä heti kahvia ja voileipää eteen ja sanoa, että maailma paranee, kun syöt nuo. Usein niin käykin. Toisinaan äiti haluaisi jutella sairaudestaan, mutta en halua hänen miettivän sitä liikaa. Vaikka kuoltaisiin huomenna, tänään saa olla kivaa. 

Muistitestissä maksimipistemäärä on 30. Pari vuotta sitten äiti sai vielä parikymmentä pistettä, tänä vuonna enää reilut kymmenen, eli keskivaikealla tasolla mennään.

Äiti on väliinputoaja: Hän on senioritaloon liian huonokuntoinen. Ympärivuorokautista hoitoa tarjoavaan laitokseen hän taas on liian hyvässä kunnossa – siellä ei kuulemma enää kävellä. En tiedä, missä äiti asuisi, jos emme Lauran kanssa olisi ottaneet häntä.

Olen päättänyt hidastaa äidin sairautta aktivoimalla häntä niin paljon kuin voin. Aiemmin äidillä oli sinfoniaorkesterin kausikortti, joten vien häntä konsertteihin. Kesällä istutin hänet pyörän peräkärryyn ja lähdimme uimarannalle.

Teemme kävelylenkkejä samaa reittiä, jota kuljimme yhdessä, kun olin viiden vanha. Muistan sieltä edelleen jokaisen kiven ja kannon. Muistaako äiti, sitä en tiedä, mutta ainakin kunto nousee. Meille muuttaessaan hän väsyi kilometrin jälkeen, nyt taittuu jo kuusi.

Jonain päivänä aion viedä hänet tallille. Nuorena äiti oli SM-tason esteratsastaja, ja olen ihan varma, että ratsastaminen on hänellä selkäytimessä.

Minulla itselläni puhkesi nelisen vuotta sitten kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka vei minut maahan. Kokeilin erilaisia lääkityksiä, kunnes puolen vuoden jälkeen löytyi oikea. Nyt pärjään yhdellä pillerillä ja runsaalla liikunnalla. Väitän, että äidillekin tekee hyvää väsyä liikunnasta. Se auttaa saamaan kunnon yöunet, mikä voi jarruttaa sairautta. 

Välillä kyselen lapsilta, käykö tämä jo liian raskaaksi. Varhaisteiniä ärsyttää, kun mummi käyttäytyy omituisesti, kysyy samoja asioita eikä muista vastauksia. Nuorin taas puolustaa mummia kaikessa. 

Neurologin puheista käsitin, että lapsille on hyväksi nähdä erilaisuutta, joutua antamaan anteeksi ja opettelemaan ymmärtämistä. Mutta on se välillä kovaa.”

“Äiti oli nuorena sellainen muista huolehtiva teräsnainen.”

Laura Airaksinen:

Kaarle ja toinen veljeni Marko ovat äidin ensimmäisestä liitosta, ja Kaarle on minua 12 vuotta vanhempi. Elämämme muuttui rysäyksellä, kun olin kahdeksan. Vanhempani erosivat, Kaarle lähti armeijaan. Skitsofreniaa sairastanut Marko sai virheellisen lääkityksen ja kuoli mielisairaalassa komplikaatioihin.

Yhtäkkiä olimme äidin kanssa kotona kahdestaan. Äiti piti pakettia kasassa eikä ehtinyt surra, tai ainakaan hän ei näyttänyt sitä. 

Äiti oli porvariskodissa varttunut vasemmistolaisidealisti, psykiatrinen sairaanhoitaja ja hahmotaideterapeutti – sellainen muista huolehtiva teräsnainen. Muistan parikin tapausta, kun hän pysäytti autonsa tien varteen ja riensi elvyttämään eteen sattuneita onnettomuuden uhreja. 

Suhteeni äitiin oli pitkään todella läheinen. Hän piti aina puoliani. Juuri mikään asia ei ollut liian paha äidille kerrottavaksi. Vaikka asuin jo omillani, halusin silti kuulla äidin neuvot.

Kun tulin raskaaksi eikä vauvan isä ollut kuvioissa, tätini ehdotti, että muuttaisin lähemmäs äitiä. Siinä vaiheessa äiti oli ollut pitkään eläkkeellä ja asui Fiskarsissa talossa, johon kantoi itse vedet kaivosta. Löysin pienen talon äidin läheltä. 

Äiti oli hoitanut Kaarlen kaikkia kuutta lasta ja tuli naapurista meillekin lähes päivittäin. Mieleeni on jäänyt hetki, kun kaverini tulivat katsomaan vauvaa. Jostain syystä äiti esitelmöi heille joella uivista sorsista, mikä oli kiusallista. Siitä on nyt neljä vuotta, hän oli silloin 79-vuotias. Yhteiselo sujui silti hyvin, ja äidistä oli paljon tukea.

Kolmisen vuotta sitten äidillä todettiin Alzheimer. Hän muutti senioritaloon, mutta vietti käytännössä yhä enemmän aikaansa meillä, nukkuikin usein keittiön sohvasängyllä. Oli ihana seurata, kun kävelemään oppinut poikani aamuisin tepasteli omasta vuoteestaan mummin viereen jatkamaan unia.

Parivuotiaana poika tokaisi sisällä palloa potkineelle mummille, että sisällä ei saa potkia. Se nauratti minua. Hetkeä myöhemmin äiti pallotteli ulkona pimeässä itsekseen. Silloin oli jo selvää, että hän ei ollut enää ihan järjissään.  

Lapsen tullessa uhmaikään äiti alkoi kysellä samoja asioita uudestaan. Hermoni olivat kahden vahdittavan kanssa tiukilla. Äiti saattoi luvata tehdä ruokaa, mutta keittikin pelkät perunat ja ihmetteli, kun kyselin kastikkeesta. Hän alkoi myös kuvitella, että ihmiset kyttäävät häntä vastakkaisista taloista. Se oli vainoharhaa.

Irtisanoimme senioritalon asunnon, kun äiti joka tapauksessa vietti suurimman osan ajastaan meillä. Minusta tuli äidin omaishoitaja.

Toissa keväänä Kaarle kävi kuskaamassa äitiä hammaslääkäriin ja ehdotti, että äiti voisi muuttaa hänen luokseen. Vakuuttelin, että pärjäämme kyllä. Taisin luulla, ettemme tulisi toimeen ilman äitiä, auttoihan hän arjessa niin paljon.

Ratkeamispiste tuli yllättäen. Olin lähdössä hakemaan poikaa päiväkodista. Äitiä ei enää voinut jättää yksin kotiin, joten lähdimme yhdessä. Myöhästyimme bussista, mutta onneksi meidät noukki tuttu, joka lupasi viedä äidin mukaansa huoltamolle kahville. 

Lähdin juoksemaan päiväkotiin. Oli jo todella kiire, ja tuttava hurautti autolla ohitseni. 

Siinä tien laidassa päässäni napsahti. Huusin täyttä kurkkua, että haluan auton, talon ja perheen! 

Puhuin Kaarlen kanssa, ja hänkin oli sitä mieltä, että äidin oli aika muuttaa heille. Kaarle jaksaa ihailtavasti aktivoida äitiä, itse en ollut samanlainen. Olen oikeastaan ihaillut veljeäni koko ikäni. 

Niin se napanuora lopulta katkesi. Me pärjäämme lähes viisivuotiaan poikani kanssa tosi hyvin.

Yhtenä päivänä äidiltä tuli 24 puhelua. Kun soitin takaisin, hän ei enää muistanut, mitä asiaa hänellä oli. Toisinaan hän kuiskaa puhelimeen, että täällä on näitä tuntemattomia. Ne ovat lapsenlapsiasi, selitän.”

Juttu on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 2/2020. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.