Lapset ovat aina olleet etusijalla Hanna Brotheruksen elämässä. Vanhemmuuden vaikeudet ja siskon kuolema pysäyttivät miettimään, kuka hän oikein on ja missä omat rajat menevät. 

TEKSTI MIRJA AARNIO 
KUVAT PAULA VIRTA

Tässä joogamaton päällä on elämässä kaikki se, mitä voin kontrolloida. Minun kehoni. Mikään muu ei ole käsissäni. Näin ajatteli koreografi Hanna Brotherus seitsemän vuotta sitten istuessaan joogamatollaan Kambodzassa. 

Matkaa oli edeltänyt tapahtumien vyöry, joka Brotheruksen sanoin oli kuin syöksylasku alas vuorenrinnettä. Muutaman vuoden sisällä hän oli kohdannut siskonsa yllättävän kuoleman sekä eronnut neljän lapsensa isästä. Lisäksi hän oli joutunut taistelemaan apua kahdelle lapsistaan, joiden elämässä oli suuria vaikeuksia. Hän oli romahduspisteessä.

− Kaikki tämä tuntui tapahtuvan hetkessä. Pakotin itseni matkalle olemaan hiljaa ja rauhoittumaan. Minun piti tunnustella, kantaisiko allani oleva maa. 

Brotheruksella ja hänen pikkusiskollaan Lauralla oli ollut ainoastaan vuosi ikäeroa, ja siskokset kasvoivat tiiviisti yhdessä. Kun sisko 40-vuotiaana yllättäen kuoli rintasyöpään vain puolen vuoden sairastamisen jälkeen, Brotherus menetti siskon mukana myös osan omasta identiteetistään. 

– Omien rajojen ja erillisyyden hahmottaminen on ollut minulle aina vaikeaa, koska siinä on ollut se toinen. Minua on vaivannut kummallinen vaaka-ajattelu. Jos Laura oli hirveän laiha, minulla oli olo, että minun pitäisi syödä hänen puolestaan, niin olisimme yhdessä normaalipainoisia. Tai koska hän oli hyvä piirtämään ja uimaan, minusta tuntui, etten minä osaa tai saa osata samoja asioita.

Joogamatolla Kambodzassa alkoi vähitellen omien rajojen hahmottaminen. Mutta edelleen, 51-vuotiaana, Brotherus purkaa sitä, mikä hänen identiteettinsä on ja miten se on rakentunut.

Vahva suojeluvietti uuvutti

Äiti-identiteetti on ollut Hanna Brotheruksen elämässä aina vahva: hänellä oli jo pienenä tyttönä voimakas hoivavietti. Brotherus leikki äitiä, poseerasi valokuvissa nukke sylissään ja keräsi kirpputoreilta pieniä lasten kenkiä – toisin kuin hänen siskonsa, joka juoksi metsissä ja leikki poikien kanssa. 

Samana päivänä, kun Brotherus 28-vuotiaana valmistui Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitokselta, hän huomasi odottavansa ensimmäistä lastaan. Vaikka hän oli aina ajatellut haluavansa äidiksi ja uutinen oli iloinen myös silloiselle puolisolle, se myös yllätti.   

– Olin suunnitellut lähteväni ulkomaille, ja olin elänyt aika huithapelina. Nuoruuden innossa tunsin itseni kuolemattomaksi. Ajoin ylinopeutta, en pelännyt lentämistä, enkä ollut koskaan laittanut ruokaa, vaan olin elänyt viilillä ja ananaksella kaikki opiskeluvuodet. 

Kun opinnot päättyivät, alkoi äitiys. Yhtäkkiä Brotheruksesta tuli ylihuolehtiva ja ylisuojeleva. Hän alkoi syödä terveellisesti ja kävi kasvisruokakursseja. Hän valmisti kaikki ruoat itse eikä ikinä tarjonnut lapsilleen kaupan valmiita soseita, vaan matkusti vaikka kaupungin toiselle laidalle saadakseen haluamiaan luomuporkkanoita.

Lasten vaatteiden piti olla vain laadukasta luomuvillaa ja silkkiä. Brotherus huovutti ja ompeli lähes kaikki vaatteet itse. Hän kuskasi neljää lasta soittotunneille kahdeksan kertaa viikossa ja auttoi jokaista harjoittelemaan soittoläksyt aamuisin. 

Brotherus teki lastenhoidon ohella koko ajan myös taiteellista työtä, mutta joustavien lastenhoitojärjestelyjen ansioista lapset menivät päiväkotiin vasta nelivuotiaina, ja silloinkin vain puolipäiväisesti. Kaikesta huolimatta Brotherus koki syyllisyyttä.

– Minua vaivasi kummallinen perfektionismi, ja suojeluviettini lapsiani kohtaan oli valtavan suuri. Halusin intohimoisesti olla lasten kanssa, tehdä työtäni ja hoitaa kodin täydellisesti. Jälkikäteen mietittynä rennomminkin olisi voinut ottaa, sillä olin lopulta aivan poikki. 

Brotherus sanoo omaksuneensa mallin äitiyteen omalta äidiltään. Hän yritti itsepintaisesti pyrkiä samaan ja tekemään kaiken yhtä täydellisesti.

– Nuorena ajattelin äitini tavoista, että pah, miten naurettavaa. Sitten olinkin itse samanlainen ja vielä enemmän. Silti elämä ei mennyt, kuten olin suunnitellut. 

“Jälkikäteen mietittynä rennomminkin olisi voinut ottaa, sillä olin lopulta aivan poikki.”

Lapsen pitää repiä itsensä irti 

Suunnitellusti eivät menneet myöskään avioeroon päättynyt liitto lasten isän kanssa – eivätkä lasten murrosiät. Etenkin esikoisen murrosikä otti ensikertaisuudessaan koville. Hanna Brotherus kuitenkin sanoo oivaltaneensa irtipäästämisen välttämättömyyden jo silloin, kun esikoinen oli taaperoikäinen. 

– Kun hän oppi kävelemään ja sitten lähti juoksemaan, olin kauhuissani. Samalla ymmärsin, että vaikka olen kantanut lasta ja hän on syntynyt kauttani, en omista häntä. Lapset ovat kaikki ihan erillisiä ihmisiä omine mielipiteineen.

Brotherus ajattelee, että jos lapsen varhaislapsuus on ollut turvallinen ja yhteys vanhempiin syvä, tämän voi olla tavallista vaikeampi repiä itsensä irti vanhemmistaan. Hän myöntää olleensa vanhinta lastaan kohtaan jopa ylisuojeleva, ja ehkä siksi myös tämän irtiotot olivat rajumpia kuin muiden lasten.

Myös tyttären murrosikä oli myrskyisää aikaa ja koetteli äiti–tytär-suhdetta. Nuorimman poikansa kanssa Brotherus sanoo olleensa niin moneen kertaan rehtorin kansliassa, että vieläkin hävettää ja raivostuttaa. 

– Lapsen tehtävä on eriytyä vanhemmastaan. Mutta onhan se lapselle ihan kauhea duuni. Ja siinä on vanhemman vain kestettävä kaikki ja hyväksyttävä se, että lapsen mielestä olet välillä maailman ihanin ja välillä ihmishirviö.

Juttu on lyhennetty versio Hanna Brotheruksen haastattelusta, joka on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 2/2020. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.