Lapset ovat aina olleet etusijalla Hanna Brotheruksen elämässä. Vanhemmuuden vaikeudet ja siskon kuolema pysäyttivät miettimään, kuka hän oikein on ja missä omat rajat menevät.
TEKSTI MIRJA AARNIO
KUVAT PAULA VIRTA
Tässä joogamaton päällä on elämässä kaikki se, mitä voin kontrolloida. Minun kehoni. Mikään muu ei ole käsissäni. Näin ajatteli koreografi Hanna Brotherus kahdeksan vuotta sitten istuessaan joogamatollaan Kambodzassa.
Matkaa oli edeltänyt tapahtumien vyöry, joka Brotheruksen sanoin oli kuin syöksylasku alas vuorenrinnettä. Muutaman vuoden sisällä hän oli kohdannut siskonsa yllättävän kuoleman sekä eronnut neljän lapsensa isästä. Lisäksi hän oli joutunut taistelemaan apua kahdelle lapsistaan, joiden elämässä oli suuria vaikeuksia. Hän oli romahduspisteessä.
− Kaikki tämä tuntui tapahtuvan hetkessä. Pakotin itseni matkalle olemaan hiljaa ja rauhoittumaan. Minun piti tunnustella, kantaisiko allani oleva maa.
Brotheruksella ja hänen pikkusiskollaan Lauralla oli ollut ainoastaan vuosi ikäeroa, ja siskokset kasvoivat tiiviisti yhdessä. Kun sisko 40-vuotiaana yllättäen kuoli rintasyöpään vain puolen vuoden sairastamisen jälkeen, Brotherus menetti siskon mukana myös osan omasta identiteetistään.
– Omien rajojen ja erillisyyden hahmottaminen on ollut minulle aina vaikeaa, koska siinä on ollut se toinen. Minua on vaivannut kummallinen vaaka-ajattelu. Jos Laura oli hirveän laiha, minulla oli olo, että minun pitäisi syödä hänen puolestaan, niin olisimme yhdessä normaalipainoisia. Tai koska hän oli hyvä piirtämään ja uimaan, minusta tuntui, etten minä osaa tai saa osata samoja asioita.
Joogamatolla Kambodzassa alkoi vähitellen omien rajojen hahmottaminen. Mutta edelleen, 51-vuotiaana, Brotherus purkaa sitä, mikä hänen identiteettinsä on ja miten se on rakentunut.
Vahva suojeluvietti uuvutti
Äiti-identiteetti on ollut Hanna Brotheruksen elämässä aina vahva: hänellä oli jo pienenä tyttönä voimakas hoivavietti. Brotherus leikki äitiä, poseerasi valokuvissa nukke sylissään ja keräsi kirpputoreilta pieniä lasten kenkiä – toisin kuin hänen siskonsa, joka juoksi metsissä ja leikki poikien kanssa.
Samana päivänä, kun Brotherus 28-vuotiaana valmistui Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitokselta, hän huomasi odottavansa ensimmäistä lastaan. Vaikka hän oli aina ajatellut haluavansa äidiksi ja uutinen oli iloinen myös silloiselle puolisolle, se myös yllätti.
– Olin suunnitellut lähteväni ulkomaille, ja olin elänyt aika huithapelina. Nuoruuden innossa tunsin itseni kuolemattomaksi. Ajoin ylinopeutta, en pelännyt lentämistä, enkä ollut koskaan laittanut ruokaa, vaan olin elänyt viilillä ja ananaksella kaikki opiskeluvuodet.
Kun opinnot päättyivät, alkoi äitiys. Yhtäkkiä Brotheruksesta tuli ylihuolehtiva ja ylisuojeleva. Hän alkoi syödä terveellisesti ja kävi kasvisruokakursseja. Hän valmisti kaikki ruoat itse eikä ikinä tarjonnut lapsilleen kaupan valmiita soseita, vaan matkusti vaikka kaupungin toiselle laidalle saadakseen haluamiaan luomuporkkanoita.
Lasten vaatteiden piti olla vain laadukasta luomuvillaa ja silkkiä. Brotherus huovutti ja ompeli lähes kaikki vaatteet itse. Hän kuskasi neljää lasta soittotunneille kahdeksan kertaa viikossa ja auttoi jokaista harjoittelemaan soittoläksyt aamuisin.
Brotherus teki lastenhoidon ohella koko ajan myös taiteellista työtä, mutta joustavien lastenhoitojärjestelyjen ansioista lapset menivät päiväkotiin vasta nelivuotiaina, ja silloinkin vain puolipäiväisesti. Kaikesta huolimatta Brotherus koki syyllisyyttä.
– Minua vaivasi kummallinen perfektionismi, ja suojeluviettini lapsiani kohtaan oli valtavan suuri. Halusin intohimoisesti olla lasten kanssa, tehdä työtäni ja hoitaa kodin täydellisesti. Jälkikäteen mietittynä rennomminkin olisi voinut ottaa, sillä olin lopulta aivan poikki.
Brotherus sanoo omaksuneensa mallin äitiyteen omalta äidiltään. Hän yritti itsepintaisesti pyrkiä samaan ja tekemään kaiken yhtä täydellisesti.
– Nuorena ajattelin äitini tavoista, että pah, miten naurettavaa. Sitten olinkin itse samanlainen ja vielä enemmän. Silti elämä ei mennyt, kuten olin suunnitellut.
”Jälkikäteen mietittynä rennomminkin olisi voinut ottaa, sillä olin lopulta aivan poikki.”
Lapsen pitää repiä itsensä irti
Suunnitellusti eivät menneet myöskään avioeroon päättynyt liitto lasten isän kanssa – eivätkä lasten murrosiät. Etenkin esikoisen murrosikä otti ensikertaisuudessaan koville. Hanna Brotherus kuitenkin sanoo oivaltaneensa irtipäästämisen välttämättömyyden jo silloin, kun esikoinen oli taaperoikäinen.
– Kun hän oppi kävelemään ja sitten lähti juoksemaan, olin kauhuissani. Samalla ymmärsin, että vaikka olen kantanut lasta ja hän on syntynyt kauttani, en omista häntä. Lapset ovat kaikki ihan erillisiä ihmisiä omine mielipiteineen.
Brotherus ajattelee, että jos lapsen varhaislapsuus on ollut turvallinen ja yhteys vanhempiin syvä, tämän voi olla tavallista vaikeampi repiä itsensä irti vanhemmistaan. Hän myöntää olleensa vanhinta lastaan kohtaan jopa ylisuojeleva, ja ehkä siksi myös tämän irtiotot olivat rajumpia kuin muiden lasten.
Myös tyttären murrosikä oli myrskyisää aikaa ja koetteli äiti–tytär-suhdetta. Nuorimman poikansa kanssa Brotherus sanoo olleensa niin moneen kertaan rehtorin kansliassa, että vieläkin hävettää ja raivostuttaa.
– Lapsen tehtävä on eriytyä vanhemmastaan. Mutta onhan se lapselle ihan kauhea duuni. Ja siinä on vanhemman vain kestettävä kaikki ja hyväksyttävä se, että lapsen mielestä olet välillä maailman ihanin ja välillä ihmishirviö.
Avun saamiseksi on taisteltava
Vaikeinta vanhemmuudessa on Brotherukselle ollut se, kun oma lapsi on sairastunut vakavasti tai ajautunut muuten vaikeuksiin. Yhdellä lapsella on ollut päihderiippuvuus ja toinen on sairastanut syömishäiriön. Brotherus sanoo, että näissä tilanteissa vanhempana olo on kamalista kamalinta ja hätä on sanoinkuvaamaton, kun ei tiedä mitä tapahtuu. Raskainta on silloin, jos kokee, ettei voi tehdä mitään.
Brotherus sanoo tehneensä kaiken, mitä on ymmärtänyt tehdä: taistellut ja hakenut raivopäisesti apua kaikista mahdollisista virastoista ja portaikoista. Myös silloin, kun lapsi itse ei ole halunnut apua.
– Äitinä koin, että olen valmis menemään vaikka tuleen lasteni puolesta. Olen niin paljon itkenyt pimeässä ja rukoillut, että lapset selviäisivät.
Brotherus sanoo maksavansa kiitollisena veroja siitä, että yhteiskunnassa saa apua. Avun saaminen ei kuitenkaan ole helppoa: yksi puhelinsoitto ei riitä, vaan siihen taisteluun vanhemmat tarvitsevat leijonanvoimat.
– Kun lapsi sairastaa, vanhemmankin voimat ovat lopussa ja häntä pitäisi kuunnella sieltä itkun keskeltä. Muuten lapsi ei ehkä ikinä saa tarvitsemaansa apua.
Syyllisyys on raskas taakka
Vaikka Brotherus kokee tehneensä kaiken voitavansa, syyllisyys on painanut mieltä voimakkaasti.
Hänen siskonsa sairasti aikoinaan vaikean anoreksian ja oli kuolla siihen. Brotheruksella on ollut usein olo, että siskon sairastuminen ja muut lapsuudenperheen ongelmat seuraavat suvussa eteenpäin, vaikka näin ei todellisuudessa olisikaan. Syyllisyys ja riittämättömyys jostain syystä tuntuvat kuuluvan vanhemmuuteen, etenkin vastoinkäymisten edessä.
– Yhdessä vaiheessa olimme lastensuojelun asiakkaita – siitä huolimatta, että olin asettanut äitiyden aina kaiken muun edelle, pyytänyt kaiken avun ja tehnyt kaiken, mitä osasin.
Syyllisyys ja siitä eroon pääseminen onkin ollut isoin asia, jonka kanssa Brotherus on joutunut työskentelemään ja johon hän on myös hakenut apua terapiasta. Hän sanoo kuitenkin ymmärtäneensä, että vaikka antaisi samalla lusikalla samaa asiaa saman verran jokaiselle lapselle, se on kaikille eri kokemus: jollekin liikaa, toiselle liian vähän. Ja kun on yhdelle lapselle huutanut, hänelle se ollut liikaa, mutta toiselle ei.
– Vanhempien pitäisi päästä eroon siitä ajatuksesta, että he seisovat jonkin jumalallisen jakkaran päällä. Vanhemmuuteen kätkeytyy toisinaan kohtuuton onnistumisen paine.
Brotherus ei usko, että mitään kiiltokuvaperheitä on edes olemassa – kaikilla on kaikenlaista. Hän tekee kehotietoisuustyötä lääkärikeskuksessa, ja hänen asiakkaansa ovat usein hyvissä perheissä kasvaneita nuoria ja superahdistuneita naisia, jotka vaativat itseltään liikaa, viiltelevät itseään tai kärsivät syömishäiriöistä.
– Perheemme kulissit menivät romuksi. Se, että olemme selvinneet ja minulla on ihanat suhteet lapsiini ja heillä toisiinsa, vetää nöyräksi. Se ei ole tullut ilmaiseksi.
Tärkeintä on hyväksyvä katse
Tärkeintä vanhemmuudessa on se, miten lastaan katsoo. Näin Hanna Brotherus uskoo kaiken kokemansa jälkeen. Oikeanlaisesta katseesta välittyy radikaali, ehdoton ja kuunteleva hyväksyminen, joka kantaa siitä huolimatta, miten lapsi käyttäytyy tai mitä hän tuntee. Se katse lupaa lapselle, että häntä rakastetaan kaikissa, sekä hyvissä että pahoissa, vaiheissa.
– Jos lasta katsoo oletuksella, joka sisältää oman toiveen hänen laadustaan, piirteistään ja suuntautumisestaan, se vaikuttaa taatusti lapsen koko tulevaan aikuiselämään.
Brotherus tekee koreografina töitä muun muassa vanhusten kanssa ja on ollut hämmentynyt siitä, millaisia reaktioita katse voi saada aikaan ihmisessä.
– On mieletöntä nähdä, mitä hyväksyvä katse voi merkitä ihmiselle. Koskaan ei ole liian myöhäistä korjata vinoumia, jotka rakkaudettomuus on kalvanut. Jos lapsi saa kasvaa hyväksyvän katseen alla läsnä olevien aikuisten kanssa, kaikki muu on toisarvoista. Viikkorahojen suuruudella ei ole merkitystä.
Eroon kiltin lapsen roolista
Brotherus on itse ollut lapsuudenperheessään sisarussarjan vanhin, jolle kaikki oli helppoa: hän oli hyvä koulussa ja hyvä ihmisten kanssa. Mutta kun sisaruksilla oli vaikeuksia, Brotherus koki, että hänelle jäi kiltin ja iloisen lapsen rooli.
– Siitä eroon pääseminen on ollut pitkä tie. Olen opetellut ajattelemaan, ettei minun tarvitse olla tietynlainen – sellainen, mitä muut odottavat – koska silloin olen vain haalea versio itsestäni.
Brotherus ajattelee, että niin lapsille kuin aikuisillekin on tärkeää saada kokea, että kaikki tunteet ovat oikein ja kaikkia tunteita saa tuntea. Hän on itse räiskyvänä ja temperamenttisena persoonana usein yrittänyt miedontaa itseään, vaikka hänestä se, että pitäisi tuntea “vain vähän” on kummallinen ja elämää hankaloittava muotti.
Brotheruksen lapsuudessa oli kirjoittamaton sääntö, että kotona ei saa huutaa. Niinpä hän huusi metsässä koiralle. Ja kun hän toisinaan on huutanut omille lapsilleen, hän on kokenut sen vapauttavana, vaikka samalla se on aiheuttanut myös syyllisyyttä.
– Onneksi lasten isä sanoi minulle, että huuda vaan, kyllä tähän maailmaan mahtuu huutoa.
Rakasta myös itseäsi
Hetkestä Kambodzan joogamatolla on nyt seitsemän vuotta. Vaikeiden kokemustenkaan jälkeen Hanna Brotherus ei ole koskaan täysin lamaantunut tai romahtanut. Suurimpia voimavaroja hänelle ovat kehollisuus ja liike. Hän ajattelee, että keho on yhtä mielen kanssa, eikä hän osaa edes erotella niitä. Tunteet liikkuvat kehossa.
– Liikkeessä, tanssiessa kehoni kanssa, on suurin voimani ja kaikki, mitä tarvitsen. Taiteen kautta saan käsitellä aiheita, jotka ovat koskettaneet itseäni. En osaisi tehdä teosta kemiallisesta kaavasta, vaan innostun teemoista, joissa on henkilökohtainen kosketuspinta.
Tärkeitä voimavaroja hänelle ovat myös usko sekä läheiset – kaiken kestävä ystävien naisverkosto ja nykyinen puoliso Mikko Kuustonen, jonka kanssa Brotherus sanoo saavansa kokea todellista, aitoa rakkautta. Brotherus kertoo opiskelevansa jatkuvasti sitä, miten osaisi olla sataprosenttisesti läsnä.
– Kun eteen tulee vaikeuksia, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pyrkiä olemaan aito ja autenttinen oma itsensä. Se ei ole helppoa, mutta se on ainoa tie, joka johtaa todelliseen ahdistuksesta vapaaseen elämään.
Brotheruksen elämässä on nyt rauhallinen vaihe, kun lapset ovat jo isoja. Vain nuorimmainen asuu enää kotona. Välit ovat läheiset kaikkiin lapsiin, ja lapsilla on läheiset välit myös keskenään. Mitä Brotherus sanoisi kaiken kokemansa jälkeen 28-vuotiaalle itselleen?
– Sanoisin, että relaa vähän äläkä koe syyllisyyttä kaikesta. Olen rakastanut lapsia niin paljon: leiponut, laulanut ja ottanut syliin. Minun olisi pitänyt rakastaa vähän enemmän myös itseäni. Kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin.
Juttu on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 2/2020. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.
