Yhtenä aamuna yhdeksän vuotta sitten Esko Pylsy, 37, ei päässyt sängystä ylös. Kesti monta vuotta, että hän hyväksyi sairastuneensa masennukseen.
TEKSTI MERI NYKÄNEN
KUVA PAULA VIRTA
”Elämäni oli kaikin puolin kunnossa, kun seinä tuli vastaan. Oli omakotitalo, puoliso ja kaksi pientä lasta. Tein mielekästä it-konsultin työtä ja reissasin kotoa Turengista Helsinkiin töihin. Elin aktiivista elämää ja lähdin kaikkiin mahdollisiin luottamustoimiin mukaan.
Sitten yhtenä tavallisena arkiaamuna yhdeksän vuotta sitten keho ei vain totellut. Halusin nousta, mutta en päässyt ylös sängystä. Ihmettelin, että mikäs nyt on, kun yleensä lähden innoissani töihin. Silloin ei vielä puhuttu niin paljon burnoutista kuin nyt.
Seuraavana päivänä pääsin ylös, menin työterveyslääkärille ja jäin loppuviikoksi sairauslomalle. Makasin kotona ja olin yksin ajatusteni kanssa. Oloni oli täysi tyhjä, enkä oikein tuntenut mitään.
Pääsin nopeasti mukaan masennuslääkekokeiluun ja siihen liittyvään terapiaan. En kuitenkaan moneen vuoteen hyväksynyt, että olen masentunut, enkä saanut kiinni sairastumisen taustalla olevista asioista. Muistissani on isoja aukkoja niiltä ajoilta.
Yritin puoli vuotta käydä välillä töissä, mutta siitä ei oikein tullut mitään. Työnkuvaani muutettiin niin, etten lähtenyt asiakkaiden luokse vaan jäin toimistolle. Siitäkään ei ollut apua. Lopulta päätin irtisanoutua kokonaan, ja jäin kuntoutustuelle.
Aloin käsitellä asioita vasta, kun hyväksyin masennukseni. Se tapahtui, kun aloitin pitkän Kelan tukeman psykoterapian, jossa käytiin läpi esimerkiksi lapsuuttani. En saanut lapsena osakseni minkäänlaista empatiaa, eikä tunteiden näyttäminen ollut sallittua. Sieltä juontaa suorituskeskeinen ajatukseni siitä, että on pakko jaksaa eikä heikkoutta saa näyttää.
Ymmärsin myös häpeän olemassaolon, mikä oli tärkeä oivallus. Häpeä on ajanut kaikkea toimintaani lapsesta asti ja nostanut sisäistä vaatimustasoani. Sain keskivaikean masennuksen lisäksi diagnoosiksi vaativan persoonallisuuden.
On ollut todella pitkä tie hyväksyä se, että riitän tällaisena. En enää yritä palata entiseen elämääni tai ajattele, mitä kaikkea pitäisi olla tulevaisuudessa. En yhtään ihmettele, että ihmiset uupuvat, kun he vertaavat itseään muihin. Pitäisi olla niin hyvä kaikessa: työssä, perhe-elämässä, harrastuksissa. Harva kuitenkaan pystyy siihen, mutta tätä ihan tavallista elämää, jossa vain ollaan, ei oikein näy missään.
Oma vointini on mennyt koko ajan parempaan suuntaan, ja optimistinen luonne on kannatellut vaikeimpinakin aikoina. Viime vuoden lopusta asti olen työskennellyt osa-aikaisena digiasiantuntijana Mielenterveyden keskusliitossa. Töitä on kahtena kolmena päivänä viikossa, mikä on itselleni sopiva määrä juuri nyt. Saan arjen toimimaan, vaikka haasteitakin on edelleen esimerkiksi sosiaalisissa suhteissa ja keskittymiskyvyssä.
Pyrin elämään kestävämpää arkea kuin aiemmin, jotta en kuluta itseäni loppuun. Olen sinut kaikkien tunteideni kanssa, joille en aiemmin edes tiennyt nimiä. Tunnen enemmän aitoa kiitollisuutta ja empatiaa kuin ennen masentumistani, ja uskallan myös olla herkkä. Se että mies on herkkä, ei tarkoita, että olisi heikko. Herkkyyden näyttäminen on mielestäni vahvuutta.
Tämän haluan opettaa myös kahdelle lapselleni. Erosimme puolisoni kanssa kaksi vuotta sitten, ja meillä on lapsiin yhteishuoltajuus. Panostan siihen, että vain olen lasten kanssa läsnä. Parhaita hetkiä elämässäni on, kun saan lukea iltasatua lapselle. Siinä on hyvä olla.”
”En yhtään ihmettele, että ihmiset uupuvat, kun he vertaavat itseään muihin. Pitäisi olla niin hyvä kaikessa: työssä, perhe-elämässä, harrastuksissa. Harva kuitenkaan pystyy siihen.”
Haluatko lukea lisää mielen hyvinvoinnista? Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.
