Aikuisena ADHD-diagnoosin saaminen selitti Heta Eskeliselle, 31, miksi hänellä on usein tavarat hukassa ja vaikea aloittaa asioita.
TEKSTI MERI NYKÄNEN
HAASTATELTAVAN KUVA PAULA VIRTA
“Olin hiljattain aloittanut fysioterapiaopinnot ammattikorkeakoulussa, kun päätin varata ajan ADHD-tutkimuksiin. Etsin yksityisen psykiatrin, joka on erikoistunut aikuisiän ADHD:n diagnosointiin.
Menin tutkimuksiin, sillä muistin, miten vaikeaa opiskelu oli ollut minulle lukiossa. En halunnut kokea sitä uudelleen. Pikkusiskollani on jo pienenä diagnosoitu Asperger, ja tiesin, että usein neuropsykiatriset häiriöt esiintyvät useammalla saman perheen jäsenellä. Olin tehnyt netissä pari ADHD-testiä ja päätellyt, että se voisi itselläni olla. Kävin psykiatrilla kaksi kertaa, ja diagnoosi oli sillä selvä.
Ennen lukioikää koulunkäynnissäni tai arjessani ei ollut niin isoja ongelmia, että joku olisi niihin puuttunut tai ohjannut hoidon piiriin. Tavarani olivat kyllä koululaisena usein hukassa ja liikkakamat kotona. Olin sellainen hajamielinen haahuilija. Hermostuin, kun en oppinut heti lukemaan tai ajamaan pyörällä – pitkäjänteisyys puuttui.
Arvosanojen puolesta pärjäsin koulussa hyvin koko peruskoulun ajan, ja päättötodistukseni keskiarvo oli yli 9. Ongelmat alkoivat lukiossa, jossa piti yhtäkkiä suunnitella ja aikatauluttaa kaikki itse. Otin liikaa kursseja, ja kun en selvinnyt niistä mielestäni tarpeeksi hyvin, jätin ne kesken.
Olin itselleni ankara, sillä tiesin pystyväni parempaan. En vain tuntunut pärjäävän opinnoissa samalla lailla kuin ikätoverit, vaan alisuoriuduin – se oli yksi ikävimmistä ADHD:n aiheuttamista asioista. Toiminnanohjaus oli vaikeaa, enkä oikein päässyt suunnitelmista käytäntöön. Kävin lukion neljässä vuodessa, ja kirjoitin ylioppilaaksi lopulta hyvin arvosanoin.
Olin 27-vuotias, kun sain diagnoosin. Ennen fysioterapian opintoja ehdin tehdä yli kymmenen vuotta töitä liikunta- ja palvelualoilla. Opinnot sujuivat hyvin, sillä asioiden oppiminen käytännön kautta sopi minulle huomattavasti paremmin kuin kirjoista pänttääminen.
Kaksi vuotta diagnoosin jälkeen aloitin lääkityksen, joka auttaa vireystilan tasaamisessa ja tunnesäätelyssä. Itselleni sopiva lääkitys löytyi vasta neljännellä kerralla. Toisinaan kuulee kritiikkiä ja väärää tietoa ADHD-lääkkeistä. Itse ajattelen, että lääkitys on hyvä olla, jos siihen on tarve – se helpottaa elämää. Sopivan lääkityksen lisäksi ADHD-oireinen hyötyy usein toimintaterapiasta tai muunlaisesta kuntoutuksesta. Itse aloitin psykoterapian viime keväänä.
Työskentelen fysioterapeuttina erikoissairaanhoidossa. Pärjään työssäni hyvin, ja säännölliset työajat sekä rutiinit sopivat minulle. Olen jo vuosia käyttänyt värikoodattua paperikalenteria arjen ja aikataulujen hahmottamiseen. Asiat jäävät mieleeni, kun kirjoitan ne käsin. Kotonamme on liitutauluseinä, joka toimii isona muistilappuna.
Arkisia haasteitani ovat asioihin uppoutuminen eli ylikeskittyminen ja aloittamisen vaikeus. Kotona esimerkiksi imuroinnin aloittaminen vaatii tietoista skarppaamista, jotta kaikki kotityöt eivät kasaannu puolisolle. Ylikeskittymisestä on myös hyötyä, sillä en näe enkä kuule mitään muuta silloin, kun teen jotain itselleni mielenkiintoista.
ADHD on minulle ennen kaikkea vahvuus: olen luova, empaattinen, rohkea ja ulospäinsuuntautunut. Yksi ADHD:hen liittyvä vahva ennakkoluulo on, että häiriö aiheuttaa jatkuvaa sähläystä ja riski- tai häiriökäyttäytymistä. Jokaisella on kuitenkin täysin omanlaisensa oirekuva. Myös elinympäristö voi joko vahvistaa tai lieventää oireita.
Joskus harmittaa, että sain diagnoosin vasta aikuisena. En silti ole katkera, sillä olen pärjännyt elämässäni hyvin.”
”Asiat jäävät mieleeni, kun kirjoitan ne käsin. Kotonamme on liitutauluseinä, joka toimii isona muistilappuna.”
Haluatko lukea lisää mielen hyvinvoinnista? Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.