”Ahdistus helpotti, kun aloin elää arvojeni mukaan”

Pipsa Valkeila kasvoi ympäristöahdistusta kokeneesta teinistä aikuiseksi, joka seuraa omia arvojaan. Hän on oppinut, että mielenterveys kannattaa ottaa tosissaan. 

TEKSTI LAURA PÖRSTI 
KUVAT SUSANNA KEKKONEN

Kesä 2011. Pipsa Valkeilaa ahdisti. Hän oli 18-vuotias ja juuri lopettelemassa puolen vuoden matkaa ympäri Eurooppaa.

Odotellessaan kotimatkaa Ruotsissa hän luki Colin Beavanin teoksen No Impact Man (Ekovuosi Manhattanilla). Siinä kolmehenkinen newyorkilaisperhe kokeilee, miten voisi elää vuoden kuormittaen ympäristöä mahdollisimman vähän. He jättävät uudet tavarat ostamatta, auton käyttämättä ja vaihtavat dieettinsä lähiruokaan. Kirja on rehellinen, hauskakin kuvaus perheen yrityksistä ja erehdyksistä.

Valkeila kuvaa kirjan aiheuttaneen räjähdyksen tajunnassa – ei kirjallisten ansioiden vaan painavan asian takia.

– Tajusin ilmastonmuutoksen kokonaisuuden ja sen, millaisia muutoksia kaikkien on tehtävä. Ahdistuin siitä, että olin lennellyt halpalennoilla viimeisen puoli vuotta.

– Yksi tärkeimmistä tavoitteistani on osoittaa, että ympäristöystävällisiä valintoja ei tarvitse tehdä ahdistuksesta vaan omasta hyvinvoinnista käsin, perheen toista lasta odottava Valkeila sanoo.

Ehdottomuuden sijaan hän liputtaa armollisuuden puolesta. Joskus voi löysätä jostakin periaatteesta voimavarojen puutteen takia, vaikka isot linjat pitävätkin.

– Kun muutimme ja aloin olla todella raskaana, söimme monta viikkoa valmisruokaa. En jaksanut kokata. Meillä lapsi myös katsoo ruutua, jotta me vanhemmat saamme taukoa hänen energisyydestään, hän sanoo.

Valkeila on käynyt pitkän tien oppiakseen asettamaan oman hyvinvointinsa etusijalle. Vasta kolmen vuoden terapia opetti, että hän saa sanoa ei asioille, jotka eivät tunnu oikeilta.

Ensimmäisiä päätöksiä tällä tiellä oli lopettaa kotitalousopettajan yliopisto-opinnot kandidaatin tutkielmaan, vaikka opettajan ura vaatisi maisterin papereita.

– Olin siihen asti vain tsempannut koko elämäni ja tehnyt kaiken, mitä pitää. Mutta vuonna 2015 en enää jaksanut pysyä kiinni opinnoissa. Olin täysin uupunut.

Sille oli syynsä, vaikka Valkeila ei asiaa vielä silloin täysin hahmottanut.

”Olen mielenterveysomainen”

Pienenä Pipsa Valkeila halusi olla tavallinen. Siis sellainen kuin muut. 

– En ollut. Läheiselläni oli mielenterveysongelmia. Olin isokokoinen, ja murrosikäni alkoi muiden leikkiessä vielä nukeilla.

Monilla tavoilla vantaalaiskoti oli tavallinenkin: Siellä syötiin perunoita ja jauhelihakastiketta, ja ilmapiiri oli rakastava. Vanhemmat kannustivat lapsiaan valitsemaan oman tiensä.

Kuitenkin pieni Pipsa luki pohjavirtoja. Hän ei halunnut olla vaivaksi muille ja oppi pitämään murheensa kurissa.

– Ehkä ajattelin, että kun toisella on isoja mielenterveysongelmia, minun ongelmani eivät ole olennaisia. Ajattelin aina ensin muita.

Näkymättömyys kuormitti aikuisuuden alettua jatkuvasti enemmän. Valkeila sai paniikkikohtauksia ja koki itsensä arvottomaksi.

Vanhemmiltaan hän oli kuitenkin oppinut, että ongelmiin kannattaa hakea apua. Niinpä Valkeila ryhtyi etsimään terapiaa. Hän ei tiennyt, mistä kaikesta pahassa olossa oli kysymys, mutta osasi muotoilla ympäristöahdistuksen yhdeksi tekijäksi.

– Ensimmäisessä paikassa väitettiin, että se ei liity minun vointiini mitenkään ja tyrkytettiin vain masennuslääkkeitä. Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiöllä ympäristöahdistuskin osattiin ottaa vakavasti.

Lähipiirin kautta Valkeila löysi tiensä myös mielenterveysomaisten järjestön, Finfamin, vertaisryhmään.

– Siellä sain termin itselleni: olen mielenterveysomainen. Sen kautta hahmotin, että tämäkin on ihan oikea rooli, joka on vaikuttanut elämäni kulkuun. Ja että minun tunteeni ovat ihan yhtä arvokkaita kuin muidenkin.

Ensitreffeille suoraan terapiasta

Terapiaprosessi piirsi Pipsa Valkeilalle rajat. Tai ei: se opetti hänet piirtämään ne itse. Hän tajusi, kuinka paljon ympäristön paine – jokin näkymätön yhteiskunnallinen eetos – vaikutti hänen valintoihinsa. Pitäisi olla maisteri, pitäisi mennä kahdeksasta neljään töihin. Pitäisi syödä lihaa, ajaa autoa, lentää lomamatkoille. Pitäisi jaksaa.

Se ei tuntunut oikealta.

– Jo No Impact Manin luettuani aloin tehdä pieniä muutoksia elämässäni. Kun äiti tarjosi minulle 19-vuotislahjaksi sadan euron käynnin ruokakaupassa, vietin reissulla tunteja syynäten valmistusmaita ja luomumerkkejä, Valkeila muistaa.

Terapiaa aloitellessaan hän tapasi muuan Osmon, joka lupasi Tinderissä, että tekisi toisen elämästä parempaa. Hän itse kysyi omassa ilmoituksessaan: ”Tekisitkö elämästäni vielä parempaa?” Se oli menoa.

– Olin niihin aikoihin todella ahdistunut, ja menin ensitreffeille suoraan psykologilta. Osmo näki sen kaiken läpi, ja vuoden päästä olimme jo naimisissa.

Osmo oli kiinnostava siksikin, että hän eli erikoisesti. Hän ei käynyt töissä, vaan pärjäili säästöillään.

– Olin aika järkyttynyt siitä. Osmo todella teki, mitä halusi. Vähitellen se alkoi kuitenkin tuntua luonnolliselta: juuri noin tuon ihmisen kuuluu elää. Sen verran ympäristön painetta hän koki, että meni töihin alkaessani odottaa Arvoa. Hän kuitenkin palasi taas vauvavuodeksi kotiin.

Hyvä elämä juuri meille

Kodin ikkunasta näkyy kaunis 1950-luvun talo. Vuokrakoti helsinkiläisessä lähiössä on Valkeilan perheelle uusi. Se korvasi vastikään puolta isomman omistusasunnon.

– Tällainen koti sopii juuri nyt meille, koska vietämme aikaa lähinnä yhdessä huoneessa. Ystävät asuvat lähellä, ja se on tulevan vauvavuoden takia tärkeää, Pipsa Valkeila sanoo.

Haastatteluhetkellä Osmo Valkeila on kaksivuotiaan Arvon kanssa ulkoilemassa. Hän hoitaa lasta kotihoidon tuella, ja Pipsa tienaa perheelle elantoa ympäristövaikuttajana oman yrityksensä kautta. Hän työskentelee kotona ja vain sen verran, kun tuntuu hyvältä.

– Elämme todella pienellä. Se on parasta, mutta tiedostan, että tilanne olisi ihan eri, jos vaihtoehtoja ei olisi.

Tavaraostoksia perhe ei tee, joten elämä on edullista. Lastenvaatteet he saavat ilmaiseksi tai vaihtokauppoina, eikä 42 neliön kaksiossa kaivata mitään ylimääräistä.

Ajatukset pois kuluttamisesta 

Pipsa Valkeila uskoo, että omista arvoista lähtevät valinnat ovat parantaneet hänen mielenterveyttään. Vegaanius ja jo pari vuotta jatkunut ostolakko ovat hillinneet ympäristöahdistusta ja vieneet ajatuksia pois kuluttamisesta. 

– Silti omasta elämästä somessa kertominen vaatii uskallusta. Kriittisiä kommentteja tulee, mutta enemmän kuitenkin hyviä, Valkeila sanoo.

Kritiikinkin hän sietää, sillä työn taustalla on isompi huoli: se, miltä ilmastonmuutoksen ravisuttama maapallo näyttää, jos jatkamme kuten aina ennenkin. Siksi hän haluaa inspiroida muitakin ajattelemaan valintojaan uusiksi.

– Arvon synnyttyä aloin tosissani miettiä, millainen maailma on, kun hän on aikuinen. Silloin päätimme ryhtyä täysvegaaneiksi. Tämä on pieni päätös, jonka myötä teen paljon vähemmän pahaa maailmalle.

Pieni päätös oli yllättävän iso, koska se pakotti Valkeilan näkyväksi. Hänen rajansa tulivat tiettäviksi kaikille. Ruokavaliota ei voinut pitää salassa.

– Sitä ennen en halunnut tehdä numeroa itsestäni ja saatoin syödä kylässä mitä tahansa. Täysvegaanius huojensi mieltäni valtavasti. Enää ei tarvitse osallistua sosiaalisen paineen takia johonkin, mihin ei usko.

Paras on lopulta lähellä

Ennen Valkeila murehti perheenjäsentensä jaksamista. Nyt hän huolehtii koko maapallosta. Voisi ajatella, että sekin on kohtalainen stressitekijä. Mutta jokin on nyt toisin.

– Nykyään teen valintoja auttaakseni muita, mutta omien voimavarojeni mukaan. En tee mitään oman hyvinvointini kustannuksella, Valkeila sanoo.

Hän ei koe luopuneensa mistään. Kun ahdistus uhkaa vallata mielen, hän voi edelleen käpertyä puolison kainaloon ja jutella tämän kanssa pitkän illan. Hän voi lähteä kummitädin kanssa rentouttavalle vaellukselle kansallispuistoon.

Somevaikuttaja tai ei, Valkeila sulkee kanavat joka viikonloppu eikä lue jatkuvasti uutisia, jotka lisäävät huolta ja murhetta. Hän on oppinut, että mielenterveysasiat kannattaa ottaa tosissaan.

– Ihannepäivänäni vietämme hitaan aamun. Teen hommia kaksi parin tunnin pätkää, joiden välissä syömme perheenä lounasta. Koronan aikana olemme täysin karanteenissa, sillä olen riskiryhmässä, mutta muuten tapaisimme iltaisin ystäviä.

Koti voi olla pieni ja tavarat voivat vaatia korjailua, mutta Valkeilan mieli on nykyään useimmiten levollinen. Sellaista tyytyväisyyttä hän opettaa mielellään lapsilleenkin.

– Kuinka paljon olenkaan oppinut näkemään kaikkea ihanaa lähellä. Koen, että valintani ovat lopulta moninkertainen win-win-win.

Juttu on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 3/2020. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.