Mutkikas suhde muuttui nautinnoksi
Sata kiloa. KOLME KERTAA SATA KILOA! Se on kuntosalilla ennätykseni lantionnostoliikkeessä. Toistaiseksi. Olen ennätyksestäni niin ylpeä, että haluaisin kirjoittaa sen ansioluettelooni, painattaa t-paitaan ja tatuoida pakaroihini. Rehentelyäni hieman vaikeuttaa se, että moni ystävistäni ei ole kuullut koko liikkeestä ja ystäväpiirissäni muita asioita arvostetaan lihasvoimaa enemmän.
Minulle saavutukseni voimaharjoittelussa tuottaa erityistä riemua siksi, että suurimman osan elämääni suhteeni liikuntaan on ollut mutkikas. Lapsena minulla ei ollut säännöllisiä liikuntaharrastuksia. Koulussa inhosin liikuntatunteja niin paljon, että vedin ne kaikki ruskealla tussilla lukujärjestyksestä yli.
Olin luokkani pienin, ja liikuntatunneilla jonot tehtiin pituusjärjestyksessä. Viestijuoksussa jouduin lähtemään ensimmäisenä, ja hitaana juoksijana jätin kapulan aina viimeisenä. Joukkueeni jäi heti alussa muista jälkeen minun takiani. Se oli kamalaa.
Myöhemmin yritin harrastaa liikuntaa vääristä syistä. En siksi, että nauttisin siitä, vaan siksi, että halusin muuttaa jotakin itsessäni. Tulla laihemmaksi, lihaksikkaammaksi tai reippaammaksi. Liikunta ei ollut ilo, vaan ylimääräinen velvollisuus. Siksi lopetin harrastukseni aina, kun ylimääräiselle ei ollut aikaa.
Suhteeni liikuntaan muuttui työuupumuksen myötä. Olin niin väsynyt, että en aina jaksanut nousta sängystä. Kaikki velvollisuuteen viittaava aiheutti ahdistusta. Samalla kaipasin fyysistä tekemistä, joka saisi minut tuntemaan ruumiini, tai tuntemaan olevani elossa.
Löysin Youtubesta kauniissa maisemissa joogaa opettavan naisen. Hänen videonsa olivat ilmaisia ja lyhyitä, ja auringon kultaamat rannat pakoa marraskuun aamuista. Aloin herätä ennen muuta perhettä joogatakseni hänen kanssaan.
Elina Hirvonen on kirjailija ja dokumenttielokuvaohjaaja, jota kiinnostaa loputtomasti ihmisen mielen ja maailman ristiriitaisuus.
Osalle meistä liikunta on luontevaa ja helppoa, ja suorittamiseen liittyvä puhe toimii. Meille muille ei.
Aamuisten joogahetkieni myötä liikunnasta tuli ensimmäistä kertaa jotain, mitä halusin tehdä vain itseni vuoksi. Vähitellen aloin haluta yhä enemmän. Juosta. Tanssia. Patikoida. Hiihtää. Meloa. Nostaa salilla painoja, joita en olisi kuvitellut saavani ylös.
Tein päätöksiä: Harrastaisin liikuntaa vain itseni vuoksi ja vain omalla tavallani. Vihaan kaikkea suorittamista, enkä halua liikunnan olevan suoritus. Kun joku ehdottaa, että minun pitäisi kehittyä juoksussa, parahdan EI! En halua kehittyä. Haluan haistella merta ja kuunnella Pet Shop Boysia. Kun joku ehdottaa, että pitäisi treenata systemaattisemmin, parahdan EI! En halua systemaattisuutta. Haluan nautintoa, leikkiä ja iloa.
Olen pohtinut paljon tapaa, jolla liikunnasta julkisuudessa puhutaan. Usein siitä puuttuu tärkein: tunteet. Osalle meistä liikunta on luontevaa ja helppoa, ja suorittamiseen liittyvä puhe toimii. Meille muille ei. Meitä ei saada liikkumaan kertomalla tehokkaista vatsalihasliikkeistä, askelmääristä tai säännöllisen liikunnan terveyshyödyistä.
Liikuttaaksemme ruumistamme meidän on rakastettava sitä. Vain rakastamalla ja hyväksymällä oman kehomme voimme etsiä itsellemme oikean tavan liikkua, ja vain sellaisesta voi tulla elämäntapa. Tämän pitäisi olla kaiken liikunnan opetuksen ja liikkumisen edistämisen lähtökohta.
Haluatko lukea lisää mielen hyvinvoinnista? Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.
