Työuupu­mus yllätti ja yhdisti

Kun Laura Ruotsalainen, 36, jäi työuupumuksen vuoksi sairauslomalle, hän sai vertaistukea entiseltä työkaveriltaan Susanna Tiljanderilta, 45. Raskas kokemus syvensi heidän ystävyyttään ja sai auttamaan muita työssään uupuneita.  

TEKSTI HELINÄ KUJALA
KUVAT VEERA KORHONEN 

Laura Ruotsalainen:  

“Tutustuin Susannaan vanhassa työpaikassani, jossa olimme töissä samaan aikaan. Yhteys säilyi senkin jälkeen, koska jatkoimme pienellä porukalla tapaamisia ja kävimme silloin tällöin lounaalla yhdessä.

Oma työurani eteni niin, että aloitin vuonna vuonna 2014 talouspäällikön työt startup-yrityksessä, jossa olin myös osakkaana. Ensimmäinen vuosi sujui melko leppoisasti, mutta sitten tahti kiristyi. Hoidin oman firman ohella kahden muun yrityksen taloushallintoa. Jäin usein illaksi ylitöihin, ja aamulla heräsin kuudelta, jotta ehdin työskennellä tunnin, ennen kuin mies ja lapset heräävät.

Jälkeenpäin olen miettinyt, missä kohtaa olisi pitänyt havahtua, mutta uupumuksen oireet ilmaantuvat vähitellen.

Mielialani vaihteli, tulin nopeasti kiukkuiseksi ja itkuiseksi. Välillä yksinkertaisetkin sanat katosivat mielestäni, saatoin esimerkiksi kutsua lusikkaa lapioksi. ”Äiti on tosi hyvä unohtamaan”, kuului kerran auton takapenkiltä, kun yritin turhaan saada selitetyksi lapsille jotain asiaa.

Iltaisin venytin nukkumaanmenoa, koska ajatus tulevasta työpäivästä ahdisti. Sillä kaivoin kuoppaa vielä syvemmäksi, koska univajeessa kaikki tuntuu vielä kamalammalta. Kun mieheni oli nukahtanut, usein itkin itseni uneen.

Helmikuussa 2017 aioin olla kaksi päivää lomalla lasten kanssa. Edellisenä päivänä itkin äidilleni puhelimessa, että en halua mennä töihin lomapäivien jälkeen. Äidin kehotuksesta varasin ajan työterveyshoitajalle.

Vastaanotolla aloin itkeä hysteerisesti. Vuosien väsymys ryöpsyi yli.

Jäin kahdeksi kuukaudeksi sairauslomalle vakavan työuupumuksen vuoksi. Olin positiivisesti yllättynyt, ettei olotilaani vähätelty – etten ole tyhjästä ruikuttaja. Aiemmin olin ilmaissut huoleni jaksamisestani esimiehelleni, mutta asiaa ei mielestäni otettu kovinkaan vakavasti.

Syytin aluksi voimakkaasti itseäni mutta myös esimiestäni, sillä työnantajan velvollisuus on järjestää työolot sellaisiksi, etteivät ne vaaranna terveyttä. Nyt ajattelen, että vastuu on molemminpuolinen – tavallaan me kaikki mokasimme.

Minulla oli suuri tarve miellyttää muita. Lupasin tehdä työt nopeammin valmiiksi kuin olisin oikeasti ehtinyt, vaikka kukaan ei olisi sitä minulta vaatinutkaan. Harrastin myös liikuntaa lähes pakkomielteisesti, enkä osannut kuunnella mieltäni enkä kehoani.

Sairausloman alussa vain makasin peiton alla kuin kuumehorkassa ja itkin. Kun jaksoin lähteä liikkeelle, menin usein metsään. Se oli turvallinen paikka silloin, kun kotona seinät tuntuivat kaatuvan päälle. 

Aloin viestitellä Susannan kanssa, koska tiesin hänenkin kokeneen työuupumuksen muutamaa vuotta aiemmin. Hänelle oli helppo avautua.

Pian sairausloman jälkeen aloitin Kelan tuella psykoterapian, jolla on ollut iso merkitys toipumisessani. Aloin myös suunnitella ammatinvaihtoa ja hyvinvointialan yrittäjäksi ryhtymistä, ja irtisanouduin työpaikastani marraskuussa 2017.

Kouluttauduin hyvinvointivalmentajaksi ja Metsämieli-ohjaajaksi, mutta oli vaikeaa saada yritystoiminnasta elantoaan. Valmensin kuitenkin itseäni ja opin monia hyödyllisiä hyvinvointiharjoituksia – olenkin nauranut, että olin yritykseni ensimmäinen ja lähes ainoa asiakas.

Viime vuonna Susanna keksi, että alkaisimme tehdä videoita työuupumuksesta. Olin heti mukana. Perustimme Facebookin ja Instagramiin Ex-suorittajat-nimisen sivuston, jolla kerromme kokemuksistamme. Palautteen mukaan moni on saanut videoista vertaistukea, mikä tuntuu todella hyvältä.

Tämän vuoden alusta palasin taloushallinnon pariin uuteen työpaikkaan, jossa olen viihtynyt hyvin. On ihanaa olla työyhteisössä, jossa ollaan kiinnostuneita hyvinvoinnistani.

Viime vuodet ovat olleet tuulisia, mutta tunnen itseni nyt entistä paremmin. Aiemmin ajattelin, että on pärjättävä yksin. Nyt tiedän, että on ihan ok pyytää apua.”

Susanna Tiljander:

”Minulla heräsi ensimmäistä kertaa huoli jaksamisestani keväällä 2014. Tajusin silloin, etten selviä töistäni ilman apua.

Olin unelmatyössäni rakennusalan mediassa, jossa olin tehnyt jo vuosia täysillä töitä. Aina kun minut oli ylennetty uuteen tehtävään, vanhat työt seurasivat mukana. En ymmärtänyt luopua mistään. Myöskään työnantaja ei kiinnittänyt tähän huomiota, koska kaikki tehtävät tuli aina hoidettua.

Kävin työterveyspsykologilla, mutta puhuimme lähinnä siitä, miten hoitaisin asioita töissä toisella tavalla. Se auttoikin, ja pian jatkoin taas paahtamista. Ajattelin, että minulla menee ihan hyvin ja tilanne on hallinnassa.

Psykologi oli kuitenkin hieman huolissaan. Hän kehotti minua varaamaan ajan vielä joulukuulle, jotta kuulisi, kuinka syksyni on mennyt. Oli kova kiire, mutta päätin käydä kiittämässä häntä ja toivottamassa hyvät joulut.

Mitä sulle kuuluu? Psykologin kysymys ja suora katse porautuivat sisimpääni, ja silloin romahdin. Aloin itkeä, eikä itkusta meinannut tulla loppua. Koko elämäni hajosi palasiksi lattialle, eikä mikään ollut enää hallinnassani.

Työterveyslääkäriltä sain diagnoosin: työuupumus ja pitkittyneestä uupumustilasta aiheutunut keskivaikea masennus.

Kotona hälytysmerkit olivat alkaneet näkyä jo pari vuotta aiemmin. Työ vei kaiken energiani, joten kotiin päästyäni vain istuin sohvalla. Tuijotin telkkaria ymmärtämättä, mitä katson. Jos jaksoin käydä kaupassa, kauppakassit jäivät miehen purettaviksi. Stressioireita oli muitakin: aamuöisiä heräilyjä, hiustenlähtöä, erilaisia kehon tulehdustiloja.

Mieheni sanoi minulle, että toimintani ei ole enää normaalia. Jollain tapaa tiesin, että hän puhuu totta, mutta huomautus sai minut vain suuttumaan. Epänormaalista oli tullut minulle normaalia. Oli vain minä ja minun työni.

Jäätyäni sairauslomalle stressi alkoi purkautua. Joka paikkaa särki kuin olisin ollut kovassa krapulassa. Itkin paljon, ja minua hävetti hirveästi. En kehdannut mennä päivällä ulos, koska pelkäsin tuttujen kohtaamista.

Töissä kaikki vakuuttivat pärjäävänsä ja kehottivat toipumaan rauhassa, mikä oli helpottavaa. Kävin säännöllisesti työterveyslääkärin luona – tuntui, että minusta huolehditaan. Aloin hyväksyä tilanteeni: minä saan nyt sairastaa.

Toisaalta olin vihainen siitä, että kukaan töissä ei ollut huomannut uupumistani ja puuttunut siihen. Olin siellä iloinen ja aikaansaava, mutta loppuaikoina minusta varmasti näkyi, ettei kaikki ole kunnossa. Ärsyynnyin helposti ja kiroilin. En tuntenut työn iloa, enkä osannut nauttia onnistumisista.

Pääsin Kelan tukemaan psykoterapiaan, ja käsittelin kokemuksiani myös kirjoittamalla. Sekin auttoi, että kaksi ystävääni haki minua aktiivisesti lenkille eivätkä luovuttaneet, vaikka en aina jaksanut lähteä.

Yritin palata töihin usean kerran seuraavan kahden ja puolen vuoden aikana, mutta oireet palasivat. Kun työroolini lopulta pilkottiin pienempiin osiin ja otin vastuulleni niistä vain yhden, paraneminen eteni nopeasti. Olin kiitollinen, että työnantajani suhtautui paluuseeni joustavasti.

Olimme Lauran kanssa tavanneet vuosien varrella vanhalla tyttököörillä, mutta minulle ei ollut tullut mieleenkään, että Laura tekee paljon ylitöitä ja voi huonosti. Päinvastoin luulin, että hänellä menee hienosti. Työuupuneen naamio voi olla peittävä, kuten se oli itsellänikin.

Kun on itse päässyt jaloilleen, tuntuu hyvältä, jos voi auttaa muita. Olemme Lauran kanssa tehneet videoita ja puhuneet kokemuksistamme erilaisissa tilaisuuksissa sekä haastatteluissa. Se on ollut itsellenikin terapeuttista.

Aiemmin kuvittelin olevani ainoa työuupumuksen kokenut Suomessa. Olin lukenut vain sankaritarinoita isoista elämänmuutoksista, mutta moni uupunut palaa samaan työpaikkaan. Meistä kumpikaan ei ole muuttanut Balille joogaamaan, mutta olemme selviytyneet ihan hyvin.”

Haluatko lukea lisää mielen hyvinvoinnista? Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.