Vaikeiden asioiden kohtaamisesta
“Hyvänen aika. Minähän reagoin tähän asiaan viisaalla ja tasapainoisella tavalla. Saanko mitalin?”
Näin sanoin terapeutilleni yhden keskustelun päätteeksi. Hän oli arviostani samaa mieltä. Kun tarkemmin ajattelen, todella haluaisin antaa itselleni pikkuisen mitalin.
Viisaus, josta nyt iloitsin, on vaatinut valtavasti työtä vuosien ja vuosikymmenten aikana.
Elämäni ja sukuhistoriani ovat täynnä kaikkea muuta kuin tasapainoa ja viisautta. Minulla kesti kymmeniä vuosia oppia tunnistamaan ja käsittelemään tunteitani ja kokemuksiani. Prosessi ei ole valmis, eikä siitä koskaan tulekaan täysin valmista.
Tämä on viimeinen kolumnini, joten haluan kertoa tärkeimmät aiheesta oppimani asiat. Toivottavasti jokin niistä toimii myös sinulle, tai ehkä haluat kirjoittaa oman listasi.
Elina Hirvonen on kirjailija ja dokumenttielokuvaohjaaja, jota kiinnostaa loputtomasti ihmisen mielen ja maailman ristiriitaisuus.
Raskaimpienkaan kokemusten ei tarvitse määrittää ihmisen koko elämää tai viedä siitä kaikkea iloa. Ihmisillä on uskomaton kyky vaalia iloa, kauneutta ja rakkautta vaikeimmissakin oloissa.
Vaikeat asiat kannattaa ajatella liikkeessä. Ruumiini reagoi vaikeisiin tunteisiin fyysisesti. Hengityksestä tulee vaikeaa, rinnassa tuntuu paino. Fyysinen kokemus tulee usein ennen kuin itse tiedän mistä on kyse. Jos mahdollista, lähden silloin pienelle kävelylle. Kävellessä pohdin, mikä sillä hetkellä ahdistaa. Kun oletan löytäneeni syyn, pohdin, onko jotain, mitä voin asialle tehdä. Jos on, päätän, koska ja miten sen teen. Jos ei, päätän antaa asian olla. Jos se ahdistaa yhä, hyväksyn, että niin on.
Kaikesta ei tarvitse puhua. Eikä missään tapauksessa aina. Ihmisen mieli on toisaalta hauras, toisaalta ihmeellisen sitkeä. Joskus mieli särkyy, eikä särkymiselle aina löydy syytä. Joskus mieli suojaa itseään särkymiseltä. Traumaattiset kokemukset voivat unohtua vuosiksi tai vuosikymmeniksi. Joskus ne voivat olla muistissa, mutta niiden käsittelyyn ei ole sanoja. Joskus sanat saattavat olla, mutta niitä ei halua käyttää, tai ne haluaa sanoa vain itselleen. Vaikeista asioista puhuminen saattaa auttaa, mutta ketään ei saa painostaa siihen. Joskus puhumisen sijaan auttaa hiljaisuus, musiikki, kirjojen lukeminen tai aika.
Traumaattisista, julmista ja kohtuuttomista kokemuksista ei tarvitse oppia mitään. Tarinat, joissa vaikeuksista seuraa aina jonkinlainen voitto, kasvu tai valaistuminen, ovat minusta kiusallisia. Joskus surusta seuraa vain surua. Ja niin saa olla. Elämässä on suruja ja kipuja, joista ei tarvitse, tai edes voi, päästä yli. Sellaisille suruille on mahdollista tehdä tilaa. Mutta sen tilan ei tarvitse määrittää koko elämää. Jonain päivänä surun vaatimaan tilaan saattaa olla mahdollista suhtautua rakkaudella. Tällaistakin on, tässä ainoassa elämässä.
Iloa on vaalittava ja jaettava. “Miten tuollaisesta voi koskaan selvitä? Sinä varmasti kärsit siitä loppuelämäsi.” Olen kuullut tällaisia kommentteja puhuessani elämäni vaikeimmista kokemuksista. Vaikka ne on sanottu hyvässä tarkoituksessa, ne määrittävät minua tavalla, jota en halua. Me emme tunne toistemme taakkoja ja selviytymiskeinoja, mutta emme myöskään ilon ja onnen lähteitä. Raskaimpienkaan kokemusten ei tarvitse määrittää ihmisen koko elämää tai viedä siitä kaikkea iloa. Ihmisillä on uskomaton kyky vaalia iloa, kauneutta ja rakkautta vaikeimmissakin oloissa. Sen kyvyn vaaliminen ja jakaminen saattavat olla parasta, mitä itselleen ja muille voi tehdä.
Haluatko lukea lisää mielen hyvinvoinnista? Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.
