TEKSTI KAISA PASTILA
KUVAT SUSANNA KEKKONEN
Kerttu Pohjalainen, 18:
”Isovanhempieni jääkaapin ovessa on minun ja siskoni koulukuvia magneetteina. Neljä luokkaa olen iloinen ja hymyileväinen, mutta viidennen luokan kuva on erilainen. Näytän siinä surulliselta. Siitä alkoi masennukseni, joka kesti monta vuotta.
En muista kauheasti noista ajoista – ainoastaan sen, miten paha olo oli koko ajan. Varsinkin koulussa oli vaikea olla. Koin siellä ulkopuolisuutta.
Kun tein ekat viillot käsivarsiini kotona, näytin ne äidille. Meillä on ollut aina avoimet, hyvät välit. Mutta myöhemmin aloin peitellä viiltelyä ja sulkeuduin sisäänpäin.
Kotona oleminen muuttui jatkuvaksi riitelyksi. Varsinkin minulla ja äidillä oli yhteenottoja. Vaikka raivosin ja sanoin tosi loukkaavasti äidille monta kertaa, luotin siihen, että hän on aina puolellani. Pystyin tuomaan pahaa oloani esiin juuri siksi, että tiesin, ettei äiti koskaan luovuttaisi taistelussa sairauttani vastaan. Tietenkään en silloin saanut kerrottua, että arvostin hänen periksiantamattomuuttaan ja sain siitä turvaa, mutta sillä tavalla tunsin sisälläni.
Aloin parantua, kun pääsin terapiaan ja sain ammattilaisen, jonka kanssa minulla kohtasivat kemiat. Terapeuttini näki, kuka oikeasti olen. Kun opin sanoittamaan hänen kanssaan tunteitani, pystyin alkaa arjessakin ja kotona puhumaan olostani.
Oma mielikuvani on, että saimme äkkiä apua, mikä oli sen ansiota, että vanhempani hakivat sitä heti ja tekivät töitä sen eteen. Tiedän, että lapsen viiltelyyn voi liittyä esimerkiksi kauhea häpeä, mutta minun vanhempani puhuivat koko ajan avoimesti asiasta kodin ulkopuolella. He eivät myöskään erehtyneet ajattelemaan, että oireiluni olisi vain jokin murrosiän juttu, joka menisi ohi jonkin ajan päästä.
Äitini vahvuus on ollut aina tietynlainen suvaitsevaisuus. Jokainen saa meidän perheessä olla juuri niin oma itsensä kuin on. Olen ollut pienestä pitäen perheen boheemi ja räiskyjä, ja olen tullut hyväksytyksi.
Sairastuttuani koin, että myös masennukseni hyväksyttiin. Tiesin, että minulla on paikka perheessä eikä se asia koskaan muutu, vaikka tilanne olisi kuinka paha tahansa. Tiesin olevani tervetullut kotiin silloinkin, kun esimerkiksi olin rikkonut sääntöjä.
Vanhempani tekivät myös siinä oikein, että he laskivat rimaani koulun suhteen. He sanoivat, että heille riittäisi, kunhan vain menisin aamuisin kouluun ja edes yrittäisin opiskella. Minua helpotti, kun paineitani vähennettiin. Lukihäiriön vuoksi opiskelu on ollut aina minulle haastavaa. Olen myös kiitollinen siitä, että vanhempani tukivat jalkapalloharrastustani vaikeina aikoina ja kuskasivat minua treeneihin. Siellä olin vapaa sairaudestani.
Oman parantumiseni aloin huomata kasiluokalla siitä, että aloin saada taas ideoita ja tulevaisuudenvisioita. Huomasin, että osasin uudestaan unelmoida. Myös koulu alkoi tuntua mielekkäältä.
Masennus lähensi minua ja äitiä entisestään. Hän on se, jolle kerron, jos haluan pohtia jotain asiaa. Puhumme syvällisistä asioista, esimerkiksi ihmissuhteista. Äiti saattaa tulla esimerkiksi notkumaan keittiöön, kun palaan illalla treeneistä ja laitan iltapalaa itselleni. Höpöttelen hänelle ruoanlaiton lomassa.
Äiti on myös loistava kuuntelija, jos saan uuden idean. Olen lomaillut perheeni kanssa Lapissa vauvasta saakka. Kun sain idean, että olisi hauskaa käydä siellä viimeinen vuosi lukiota, äiti ei vastustanut ajatustani.
Nyt suunnitelma on niin pitkällä, että olemme muuttamassa abivuodekseni Lappiin vanhempieni kanssa. Isosiskoni asuu jo omillaan, mutta hänkin on luvannut tulla välillä käymään pohjoiseen. Innolla odotan, mitä tulevaisuus tuo.”
”Lapsen sairaus opetti minulle nöyryyttä. Elämä on tosi haurasta – kaikki ei todellakaan ole itsestä kiinni. Koen kiitollisuutta joka päivä.”
Soili Pohjalainen, 41:
”En heti osannut yhdistää Kertun käytöstä masennukseen. Kun hän yhtenä lokakuun aamuna sanoi, ettei halua lähteä kouluun, pidin sitä kapinointina. Hän oli vitosluokkalainen. Jäin töistä kotiin ja yritin jutella, mutten saanut oikein irti mitään.
Kerttu oli muuttunut sinä vuonna: hän oli hakeutunut uusiin porukoihin ja vietti enemmän aikaa ulkona kavereiden kanssa kuin ennen. Kävimme ensin koulukuraattorilla, jonka kautta saimme myöhemmin ajan perheneuvolaan. Siellä sana masennus mainittiin ensimmäisen kerran.
Kun Kerttu näytti minulle viiltelyjälkiä käsivarsissaan, säikähdin ihan hirveästi. Valitettavasti se oli vasta alkua ja viiltely paheni. Masennus tuli kotona esiin myös huonona käytöksenä, kuten haistatteluna, raivoamisena ja sopimusten rikkomisena.
Kerttu ei ollut perheessä ainoa, jolla oli haasteita tunteiden säätelyssä. Menetin monta kertaa malttini ja sanoin rumasti. Jos nyt saisin sanoa sille äidille jotain, sanoisin, että älä ota lapsesi sanomisia niin henkilökohtaisesti. Olisinpa osannut katsoa Kertun käytöstä niin, että hänellä oli vielä monin kerroin pahempi olo kuin minulla loukkausten jälkeen ja siksi hän satutti.
Olin tosi syvällä huolessani. Pelkäsin, että lapseni elämä lähtisi niin huonoille urille, ettei sieltä olisi paluuta. Päässäni kävi jatkuva syyttely: missä kohtaa teimme väärin? Järjissä pysymisessä auttoi puolison, vanhempieni ja ystävien tuki. Kerran eräs sairaanhoitaja sanoi, että vuoden päästä tilanne voi olla jo ihan toinen. Se antoi valtavasti voimaa.
Yksi vaikeimmista asioista oli, etten voinut tehdä Kertun puolesta mitään. Pystyin hakemaan hänelle apua, vahtimaan ja valvomaan, mutta en voinut ottaa ratkaisevia askeleita hänen puolestaan. Joka kerta, kun löysin veripyyhkeitä, sydämeni nyrjähti. Samaan aikaan koin kuitenkin vahvasti, etten voinut antaa periksi. Minun oli pakko vain jaksaa uskoa selviytymiseen ja jatkaa epävarmuuden sietämistä.
Vaikka meillä oli monta kaoottista ja haastavaa vuotta, olen onnellinen siitä, ettei puheyhteys Kertun ja minun välillä koskaan hävinnyt. Juttelimme esimerkiksi autossa, kun vein häntä kouluun, treeneihin tai terapiaan.
Perheneuvolan jälkeen kävimme Pasilassa HUSin yksikössä, jossa Kertun tilannetta tutkittiin. Sen jälkeen hän sai oman pitkäaikaisen terapeutin nuorisopsykiatrian poliklinikalta. Se oli Kertun toipumiselle erittäin tärkeää, vaikka asiat eivät heti lähteneet selviämään ja edessä oli vielä alamäkeä ja monia vaikeita tilanteita.
Selkeä merkki parantumisesta oli, kun Kerttu alkoi laulaa kotona, esimerkiksi suihkussa. Ihminen, joka hoilaa noin, ei voi olla kauhean epätoivoinen, päättelimme puolisoni kanssa.
Olen luonteeltani ratkaisukeskeinen, mutta Kertun sairaus opetti, että elämässä tulee asioita, joita ei voi ratkaista nopeasti. Pitkään yritin hakea syytä Kertun sairastumiselle, kunnes lopetin asian pohtimisen.
Aloin ajatella, että maailmassa ei saa vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Kerttu kertoi heidän terapiassa puhuneen, että koulukiusaaminen ja lukihäiriöön liittyvä syrjiminen vaikuttivat masentumiseen. Sitä, onko se koko selitys, emme saa koskaan tietää eikä tarvitsekaan.
Lapsen sairaus opetti minulle nöyryyttä. Elämä on tosi haurasta – kaikki ei todellakaan ole itsestä kiinni.
Koen kiitollisuutta joka päivä. Olen sanonut monta kertaa Kertulle ja hänen siskolleen, että kiitos kun olet syntynyt lapsekseni.”
Haluatko lukea lisää mielen hyvinvoinnista? Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.
