Äidin pelko kävi toteen, kun oman pojan oireilu diagnosoitiin skitsofreniaksi. Molempien mielikuva sairaudesta on sittemmin mennyt uusiksi: Eetu opiskelee, harrastaa – ja pääsee huonoinakin aamuina sängystä ylös, kun äiti käy sinnikkäästi herättämässä. 

TEKSTI MERI NYKÄNEN 
KUVAT EEVA ANUNDI

Johanna Piispa:  

“Muistan tarkasti, milloin huomasin, ettei kaikki ole kunnossa. Se oli lokakuun viimeinen keskiviikko vuonna 2018. Eetu tuli koulusta, ja hänen ryhtinsä oli lysähtänyt. Katseesta näin, että jotain on vialla. 

Eetu alkoi myös puhua outoja: opettaja oli kuulemma sanonut, että kaikkiin appeihin täytyy vaihtaa salasanat. Kävelylenkeillä hän alkoi epäillä, että joku seuraa meitä. 

Muutaman päivän päästä sain Eetulta viestin, ettei hän osaa ladata matkakorttia, vaikka oli tehnyt sen monta kertaa aiemmin. Silloin tajusin, että meidän on mentävä lääkäriin, ja saimme kahden päivän päästä ajan terveyskeskuslääkärille. Tuolloin en vielä osannut yhdistää oireita skitsofreniaan tai psykoosiin. 

Eetu alkoi valvoa ja pelata kolmeen asti yöllä – en edes tiedä, kuinka pitkään hän oli valvonut öitään. Hänestä tuli sekava, ja puhe muuttui hajanaiseksi. Tämä huomattiin myös lääkärissä, ja saimme lähetteen nuorisopsykiatrian liikkuvalle työryhmälle.

Keskustelun jälkeen Eetu lähti suoraan sisään nuorisopsykiatrian akuutille vastaanotto-osastolle. Koska hän oli tuolloin alaikäinen, me vanhemmat saimme päättää osastohoidosta. Eetu oli jo kovin rauhaton ja sekava, emmekä osanneet itse auttaa poikaamme. 

Kuukauden jälkeen Eetu siirtyi kuntouttavalle osastolle, ja jouluna hän pääsi kotiin. Siinä vaiheessa ajateltiin, että kyseessä oli ohimenevä psykoosi. Tammikuussa Eetu yritti jatkaa koulussa, mutta se ei oikein onnistunut, ja hän otti sairauslomaa koulusta. Kuntoutus ja avohoito jatkuivat kevään ajan. 

Pääsiäisenä 2019 tapahtui se, josta on vaikeinta puhua. Emme ole kauheasti näistä ajoista Eetun kanssa keskustelleet. Eetu otti yliannostuksen omia lääkkeitään. 

Menimme päivystyksen kautta takaisin sairaalaan, ensin akuutille vastaanotto-osastolle ja viikon jälkeen kuntoutukseen. Toukokuussa Eetu sai diagnoosin skitsofreniasta. Diagnoosi on vaikea tehdä, ja sen saaminen kestää yleensä pitkään. Meillä meni puoli vuotta, mikä on käsittääkseni melko lyhyt aika. Eetulla sairauteen kuului ensipsykoosi ja sen jälkeinen masennus. 

Diagnoosi oli järkytys, sillä se oli pahin pelkoni. Skitsofrenia oli käynyt mielessäni, mutta olin kieltänyt ajatuksen. 

Olen opetellut puhumaan asioista ja käsittelemään omia tunteitani suhteessa lapsen sairastumiseen. Ajattelen vertauskuvallisesti niin, että jos Eetu on pudonnut jäiden sekaan, autan häntä parhaiten rannalta enkä hyppäämällä itse avantoon. Kukaan ei hyödy siitä, että menen aina tunteiden mukana. 

Elin aiemmin norsunluutornissa ihanaa ja kiireistä lapsiperhearkea. Olen alkanut kuitenkin kyseenalaistaa sitä, mitä hyvä perhe minulle ja meille perheenä tarkoittaa. Vaikka siisti koti tai yhteinen ruokailu eivät aina toteudu, olemme silti hyvä ja ihan tavallinen perhe. 

Olen ymmärtänyt, että mitä vain voi sattua kenelle vain – eikä sille itse mahda mitään. Jos saa suunsa auki ja kerrottua lapsen sairastumisesta, huomaa, miten yleisiä mielenterveyden häiriöt ovat. Olen saanut korvaamatonta apua Finfamin vertaistukiryhmästä. Läheisen toipumisen kannalta on tärkeää päästä keskustelemaan vertaisten kanssa. Vaikka tilanteet ovat erilaisia, mielenterveyskuntoutujien omaisilla on kuitenkin yllättävän paljon yhteistä.

Muilta ihmisiltä kaipaan enemmän myötätuntoa ja kuuntelua. Jos ei keksi mitään sanomista, niin ”ikävä kuulla” tai ”harmi juttu” riittävät. Kaikenlaisesta neuvomisesta tulee vähättelevä olo, samoin kuin siitä, että alkaa kertoa jostain kaukaisesta ihmisestä, jolla menee vielä huonommin. Toisen ongelmaa ei tarvitse alkaa heti ratkaista – ratkaisua kun ei välttämättä ole olemassa.  

Toivon, että Eetu löytäisi oman paikkansa ja pystyisi itse määrittämään, mikä se paikka on. Hänellä on vielä haasteita oma-aloitteisessa tekemisessä ja asioiden aloittamisessa. Olen kuitenkin luottavainen, sillä Eetu on skarppi ja empaattinen poika.”

“Olen ymmärtänyt, että mitä vain voi sattua kenelle vain – eikä sille itse mahda mitään.”

Eetu Piispa:

“Muistan sairastumisen alkuajoista vain vähän. Olin aloittanut samana syksynä ammattikoulussa, ja kaikki sujui alkuun ihan hyvin. Elin mielestäni ihan normaalia arkea enkä huomannut mitään erityistä omassa olossani. 

Peruskoulu oli päättynyt keväällä, ja vanhat yläastekaverit menivät lukioon. Heillä oli omat juttunsa. Yksi hyvä kaverini oli kadonnut elämästäni, kun hän sairastui ja alkoi käyttää aineita. Olin aika yksin. Uusi kouluni oli pitkän matkan päässä Pasilassa, Helsingissä. 

En tiedä, tapahtuiko jotain erityistä, että sairastuin. En ainakaan muista. Oli varmaan monta asiaa päällekkäin. 

Se oli aika syvältä. Jouduin sairaalaan, ja siellä sitä sitten oltiin. Kaikilla on yksilölliset ja vähän erilaiset oireet. Itse olen jälkikäteen tajunnut, että olin vainoharhainen. Luulin, että joku seuraa ja kulkee perässäni. Kun katsoin telkkaria, saatoin yhtäkkiä luulla, että siellä puhutaan minusta. 

Seuraavan vuoden alussa yritin käydä päiväsairaalassa ja aloittaa taas koulussa, mutta siitä ei tullut mitään. Keväällä tuli toinen pitkä sairaalajakso. Vuosi meni niin, että oli välillä lyhyitä sairaalajaksoja ja sitten olin taas kotona. 

Viime kesänä olimme perheen kanssa reissussa, ja sen jälkeen on ollut parempi olo. Aloin taas tavata kavereita, ja syksyllä aloitin opinnot uudelleen. Aloin myös harrastaa ja liikkua tauon jälkeen.

Kevään aikana jatkan opintojani, joista valmistun it-tukihenkilöksi. Osa opinnoista saattaa olla etänä, mutta osa pysyy lähiopiskeluna. Itse en pidä etäopiskelusta, koska silloin on vaikeampi keskittyä kuin koululla. Tietysti on hienoa herätä vasta kaksi minuuttia ennen tunnin alkua ja siemailla kahvia tunnilla, mutta silti lähiopiskelu voittaa. Keväällä on luvassa myös työssäoppimista, mistä on hyvä fiilis. 

Ammattikoulussa kaikki opiskelukaverit ovat minua kaksi vuotta nuorempia. Opiskelu tuntuu silti ihan kivalta. En salaile sairauttani koulukavereiltani, vaan saatan puhua siitä ihan avoimesti. Mielestäni muut suhtautuvat ymmärtäväisesti. 

Uusiin ihmisiin tutustuminen on kyllä vaikeaa, mutta on joitain vanhoja kavereita, joiden kanssa viestittelen. Olen saanut myös uuden kaverin, mutta emme ole nähneet kasvotusten. Välillä kyllä tuntuu, että olen vähän yksinäinen. Välit perheeseen ovat mielestäni pysyneet koko ajan hyvinä, vaikka joskus pikkusiskojen kanssa tuleekin sanomista.  

Tällä hetkellä olo aaltoilee: puolet päivistä on hyviä ja puolet vähän huonompia. Huonoina päivinä en jaksaisi nousta sängystä ylös, mutta nousen silti, kun äiti käy herättämässä. Pääsen lähes joka päivä kouluun, vaikka aamulla väsyttäisi ja olisi huonompi olo. 

Iloa elämään tuovat onnistumiset. Tuntuu mahtavalta, kun saan hyvät pisteet koulutehtävästä. Perjantaisin olen yleensä hyvällä tuulella, kun on viikonloppu edessä. Yritän liikkua paljon: pelaan säbää, käyn salilla ja joka ilta kävelyllä. Kävelystä on tullut jo rutiini. 

Äidin kanssa käymme katsomassa lätkämatseja, ja katsomme niitä myös telkkarista. Omasta mielestämme tiedämme usein paremmin kuin asiantuntijat, miten pitäisi pelata. 

Pienistä asioista täytyy ottaa ilo irti. Että pääsen kouluun ja kaikki on kohdallaan. 

Sairastumiseni on monen asian summa, ja se on pysynyt hallinnassa lääkkeillä. Vainoharhaiset ajatukset ja muut oireet ovat pysyneet jo pitkään poissa. 

Opintoni kestävät kolme vuotta. Haaveilen työpaikasta tietotekniikan parissa ja omasta kämpästä Nurmijärven keskustassa. Olen jo ottanut itse selvää erilaisista asumismahdollisuuksista.”

Haluatko lukea lisää mielen hyvinvoinnista? Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.