Muusikko Venla Ilona Blom, 35, löytää paniikkihäiriöstään myös hyviä puolia. Hänen mielestään se kertoo, että ihminen on elämänjanoinen, tunneherkkä ja kosketuksissa itseensä.
TEKSTI MERI NYKÄNEN
HAASTATELTAVAN KUVA PAULA VIRTA
“Sain ensimmäiset paniikkikohtaukseni parikymppisenä – tosin silloin en vielä tiennyt, mistä on kyse. Tunsin voimakasta paljastumisen ja kontrollin pettämisen pelkoa. Paniikki iski usein juuri, kun olin lähdössä ihmisten ilmoille, ja erityisesti ollessani väsynyt tai stressaantunut.
Ajatus siitä, että romahdan ihmisten edessä, lietsoi paniikkia. Siksi yritin tukahduttaa ahdistusta ja tunkea sitä sisääni.
Paniikki tuntuu siltä kuin sisuskaluni olisivat räjähtämässä, eikä se välttämättä näy ulospäin. Myöhemmällä iällä mukaan on tullut hyperventilaatio-oireita: hengitys on pinnallista, pyörryttää ja kädet sekä jalat puutuvat.
Olen aina reagoinut voimakkaasti sekä ympäristön että oman mieleni tapahtumiin. Kesti pitkään tajuta, että kyse on paniikkihäiriöstä. Siitä alettiin puhua vasta muutama vuosi sitten terapeutin vastaanotolla, vaikka aloitin ensimmäisen pitkän terapiani jo 21-vuotiaana.
Tämän vuoden alussa aktivoitui elämäni pahin paniikki. Koronavuoden aikana olen joutunut luopumaan isosta osasta omaa identiteettiäni, kun keikat peruttiin. Kosketuksen ja ihmisten seuran puute otti koville, ja vaikea ihmissuhde päättyi.
Romahdin täysin. Olin yli viikon tilassa, jossa sain useamman paniikkikohtauksen päivässä. Ensimmäistä kertaa elämässäni tajusin, että nyt on vain annettava itsensä romahtaa ja pyydettävä apua. Aiemmin olen yrittänyt päästä nopeasti kiinni töihin ja arkeen.
Menin ensin ystäväni ja sitten äitini luokse. Makasin sohvalla tai sängyllä ja sain kohtauksia muiden edessä. Se hävetti, mutta päätin silti luottaa läheisiini ja siihen, että tämä loppuu joskus. Kokemus oli lopulta voimaannuttava ja puhdistava.
Ajattelen, että paniikki kertoo myös elämänjanosta – ainakaan en ajattele elämästä, että ihan sama. Paniikki voi olla myös jonkinlainen uuden alkuvoima, jota voi jälkikäteen katsoa uteliaana ja reflektoiden. Se kertoo herkkyydestä ja siitä, että on kosketuksissa itseensä.
Olen opetellut tiedostamaan ja kuuntelemaan kehoni viestejä. Itselläni menee helposti ylivireystila päälle: ajattelen, luen ja analysoin kaikkea. Se on välillä vienyt pois kehon tuntemusten kuuntelemisesta. Terapia on turvallinen paikka, josta olen saanut työkaluja asian käsittelyyn.
Esiintyvänä taiteilijana kehoni on myös instrumenttini, jonka kautta tulkitsen tarinoita ja ilmaisen tunteita. Keho on rehellisin ystäväni, eikä se osaa valehdella. Siksi kehon viestien kuunteleminen on äärimmäisen tärkeää.
Paniikkihäiriön kanssa ei pidä jäädä yksin, sillä apua, työkaluja ja hoitomuotoja on tarjolla. Itse saan apua ajatuksesta, että selviän, vaikka kohtaus tulisi kuinka rajuna ja ihmisten edessä.
Paniikkihäiriö on kehollinen hätätila. En halua enää tunkea ahdistusta sisääni ja olla se ihminen, jonka elämään ahdistus vain kuuluu. Yritän selvittää, mistä ahdistus milloinkin tulee – se onnistuu usein kehoa herättelemällä ja kuuntelemalla. Olen hyväksynyt paniikkihäiriöni ja itseni sen äärellä.”
”Ajatus siitä, että romahdan ihmisten edessä, lietsoi paniikkia. Siksi yritin tukahduttaa ahdistusta ja tunkea sitä sisääni.”
Haluatko lukea lisää mielen hyvinvoinnista? Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.
