Marko Patokallio on katsonut läheltä isänsä Jouni Patokallion alkoholiongelmaa. Raitistumisen myötä isän ja pojan välit ovat muuttuneet tasavertaisiksi ja lähentyneet entisestään.
TEKSTI MARJO HENTUNEN
KUVAT MARJAANA MALKAMÄKI
Jouni Patokallio:
”Join ensimmäisen kerran alkoholia jo seitsemänvuotiaana, ja varsinaisen viikonloppujuomisen aloitin kymmenvuotiaana. Juominen kolahti heti ja oli kertalaakista humalahakuista. Humalassa oloni oli ylivoimainen, energia ja vireystila tuplaantuivat.
Alkoholi oli läsnä myös lapsuudenperheessäni: isä oli tuurijuoppo, ja äitikin joi välillä. Olin parikymppinen, kun tiedostin olevani alkoholisti. Join lähinnä viikonloppuisin, mutta joskus töihin mennessä piti ottaa korjaussarja. 1990-luvun laman aikoihin jäin yksinhuoltajaksi. Silloin mukaan tulivat pilvi, rauhoittavat lääkkeet ja pontikankeitto. Meno oli niin holtitonta, että syyllistyin törkeään pahoinpitelyyn ja sain linnatuomion. Vankilassa sain kuitenkin pillerikierteen poikki. Pahoinpitelystä muistan vain välähdyksiä. Vieläkin tunnen syyllisyyttä siitä, mutta minä sen tein, ei siitä ketään muuta voi syyttää.
Alkoholi oli yleislääke kaikkiin vaivoihin. Niin isoa murhetta ei ollut, etteikö sitä olisi juomalla saanut hetkeksi hukutettua. Lopulta juomiseni lipesi täysin käsistä. Viimeisen ryyppyputken aikana join 48 tölkkiä olutta päivässä. Sitä kesti puolisen vuotta. Sitten tuli pohjakosketus. Suutuin 13-vuotiaalle tyttärelleni ihan mitättömästä asiasta, sain valtavan raivonpuuskan ja huusin pää punaisena. Jotenkin pystyin tarkkailemaan itseäni ulkopuolelta ja totesin, että näin ei voi jatkua, tuhoan muuten myös läheisteni elämän.
Oli vuosi 2019, kun päätin hakea apua. Sain lähetteen Lapualle Minnesota-hoitoon. Aluksi olin siellä kuin orpo piru vieraassa helvetissä. Tuli halu juoda, ja kolmen päivän kuluttua olin jo valmis pakkaamaan kimpsuni. Ajattelin, että nyt olen raitis ja tiedän kaiken sairaudesta nimeltä alkoholismi. Sitten mieleeni pälkähtivät päihdetyöntekijän sanat: lupaatko sitoutua hoitoon? En voinut pettää häntä, ja totesin, etten tiedä vielä mitään tästä hommasta. Minnesota-hoito oli totuusterapiaa. Sisintä revittiin auki ja kasailtiin takaisin kohdalleen. Opin miettimään myös sitä, paraneeko oloni, jos vedän vitutukseen viinaa.
Fyysinen olo alkoi kohentua jo viikon jälkeen, henkinen puoli paljon hitaammin. Kun kohtasin läheisviikonlopussa poikani, tyttäreni ja ex-vaimoni, silmäni aukesivat. He latasivat eteeni kaiken sen, mitä olin heille aiheuttanut. Poikani Marko, joka on pitänyt minua aina jalustalla, pudotti minut sieltä ryminällä alas. Tyttäreni, jota jumaloin, sanoi, että isä, en ole nähnyt sinua ikinä selvin päin. Kaikkiaan hoito kesti vuoden.
Marko pisti korkin kiinni samaan aikaan, kun minä raitistuin. Meillä on ollut aina läheiset välit, mutta nyt ne ovat entistä läheisemmät. Puhumme paljon, mikä on hieno homma. Nyt ei tarvitse enää kikkailla, elämä on aiempaa helpompaa.
Ymmärrän, etten voi hetkessä saada takaisin sitä, minkä olen juomalla pilannut. Luottamuksen saavuttaminen vie aikaa. Olen aina ollut tulisieluinen, mutta koska välissämme ei ole enää samentavaa kemikaalia, pystyn ajattelemaan ennen kuin avaan suuni. Olen kiitollinen, että saan olla mukana Markon pienten lasten elämässä. Kun vielä join, lasta ei annettu syliini, koska kuntoani ei voinut tietää.
Maaliskuun lopussa 2021 tulee täyteen kaksi vuotta raittiutta. Viinapiru istuu olkapäälläni aina, mutta pitää turpansa kiinni kiitettävän usein. Jos vaikea hetki tulee, pysähdyn ja soitan jollekin ystävälle. Yhdessä nujerramme sen peikon. Murheita on nykyäänkin, mutta nyt en lähde niitä pakoon, vaan kohtaan ne.”
”Olen kiitollinen, että saan olla mukana Markon pienten lasten elämässä. Kun vielä join, lasta ei annettu syliini, koska kuntoani ei voinut tietää.”
Marko Patokallio:
”Kun isä kaksi vuotta sitten harkitsi hoitoon lähtöä ja veti kymmeniä tölkkejä kaljaa päivässä, ajattelin, että se ottaa nyt hetken vähän rankemmin. Peittelin isän juomista ja olin normalisoinut sen. Siinä, missä muut katsoivat isän menoa tyyliin jumalauta, mikä alkoholisti, minä pidin laput silmillä. Se oli tuttua ja turvallista.
Minnesota-hoidon olennainen osa on läheisviikonloppu. Ideana on, että läheiset kuulevat hoitajilta, mistä taudissa on kyse ja antavat osansa hoidolle kertomalla potilaalle, mitä hän on juomisellaan heille aiheuttanut. Menin läheisviikonloppuun varautunein fiiliksin, mutta se osui ja upposi. Riepottelin itseni auki ja purin sen kieltämisen vyyhdin, jonka olin ympärilleni vetänyt.
Hetki oli latautunut, kun nousin ringistä ja kävelin tuolille. Mietin, pystynkö sanomaan mitään, mutta kun katsoin isää ja minulle annettiin lupa puhua, jotain välähti, ryöpsähti kiukkuna. Arvioni mukaan puhuin kymmenisen minuuttia, mutta sivusta seuranneelta kuulin, että se oli ollut puoli tuntia suoraa huutoa. Kyynel lähti vierimään isän silmäkulmasta, mutta en tuntenut sääliä. Läväytin kaiken vasten kasvoja vanhemmalle, jota olin aina pitänyt jalustalla.
Alkoholi on ollut isälle rohkaisija, hän on juonut niin kauan kuin muistan. Kun olin lapsi ja nuori, isä petti monet lupaukset. Jos piti mennä vaikka elokuviin, isä ei jaksanutkaan. Hän lupasi minulle pyörän, jota en ole vieläkään saanut. Muutin isänäidille ensimmäisellä luokalla, koska en voinut enää asua kotona vanhempien juomisen takia.
Muistan yhdenkin viikonlopun, kun isän piti tulla poikkeamaan mummilla. Odotin, ilta venyi, ja nukkumaanmenoaikakin meni. Lopulta mummo sai houkuteltua isän lähikuppilasta. Hän oli sekaisin kuin seinäkello, mutta itkin onnesta nähdessäni hänet.
Olen joutunut opettelemaan tunteiden käsittelyä, koska itsekin tukeuduin siihen, että kun ketuttaa, otan olutta. Kun ajoin läheisviikonlopun jälkeen kotiin, tajusin, etten halua missään nimessä, että pienet lapseni joutuvat kokemaan saman. Pistin itsekin korkin kiinni kokonaan. Aluksi tuntui oudolta viettää iltaa ilman olutta tai viiniä, mutta alkusokin jälkeen se on ollut yllättävän helppoa.
Läheisviikonlopun jälkeen kävin puoli vuotta jatkoryhmissä purkamassa ajatuksia ja saamassa uusia näkökulmia. Tunteeni ovat häilyneet suunnasta toiseen. Välillä on oltu napit vastakkain, tai minä olen ärähtänyt ihan aiheesta. Isä on ymmärtänyt sen. En katso enää lapsen asemasta, vaan olen vertainen. Isä-poikasuhteemme on nyt rehellisellä pohjalla: lupaukset pitävät, enkä peittele hänen tekemisiään.
Hienoimpana koen sen, kuinka rehelliseksi tunnen tilanteen. Isä on oikeasti läsnä, alkoholi ei enää väijy taustalla. Kun isä tulee kylään, hän ei jyrsi kynsiään juomishimossaan. Soittelemme lähes päivittäin. Olen saanut hänestä sen tukipilarin, jota mummo on edustanut minulle aiemmin. Kun isä muutti viime vuoden lopussa Lapista Tampereelle, on ollut entistä helpompi tavatakin.
Minulla on eroprosessi meneillään, mutta olemme hyvissä väleissä ex-puolisoni kanssa. Osaltaan ero on kummunnut siitä, että olen alkanut käsitellä elämääni ja itseäni uudella tavalla enkä ole enää sama henkilö kuin naimisiin mennessämme.
Läheisviikonlopussa repäistään arvet auki, ja myöhemmissä tapaamisissa ne käydään läpi yksi kerrallaan. Aiemmin olen yrittänyt jollain rievulla tai rätillä parsia haavoja, nyt ne tulivat oikeasti hoidettua. Olen oppinut avautumaan hyvinkin aroista asioista.”
Haluatko lukea lisää mielen hyvinvoinnista? Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.
