Ihmisoikeusasiantuntija Ujuni Ahmed löysi kolmekymppisenä syyn kouluvaikeuksilleen. Nykyisin hän kiittää tarkkaavaisuushäiriötään siitä, että hän ei pysty vaikenemaan vääriksi kokemistaan asioista.
TEKSTI LAURA PÖRSTI KUVA EEVA ANUNDI
Kun pandemia viime vuoden maaliskuussa sulki yhteiskunnan, Yle alkoi välittää koronauutisia eri kielillä. Silloin ruutuun ilmestyi nainen huolellisessa meikissä, huivista koottu nuttura päänsä päällä: Ujuni Ahmed, 33, somalinkielisten uutisten ankkuri.
Heti ensimmäisen lähetyksen jälkeen alkoi paskamyrsky. Äärioikeiston äänekkäimmät hyökkäsivät Twitterissä ja keskustelupalstoilla Ahmedin kimppuun. Häntä haukuttiin monisanaisesti ja hänen lukemistaan uutisista tehtiin video, jonka tekstitys oli vihapuhetta – vain siksi, että hän luki äidinkielellään uutisia julkisrahoitteisella kanavalla.
– Laitoin Twitterin kiinni, ja läheiseni, joka on poliisi, nappaili kommentteja talteen. Mutta tietenkin ajattelin asiaa koko ajan, Ahmed sanoo.
Hän koki jäävänsä hyökkäyksen kohteena todella yksin.
– Jos joku hyökkäisi minun kimppuuni tässä näin, fyysisesti, tarjolla olisi kriisiapua siitä toipumiseen. Mutta maalittamisen henkistä kuormittavuutta ei tunnisteta.
Hame päällä pallopeliin
Ujuni Ahmed on päätyökseen monikulttuuristen suomalaisten hyväksi toimivan Fenix Helsinki -järjestön toiminnanjohtaja. Hän on puhunut julkisuudessa aktiivisesti tyttöjen sukuelinten silpomista ja kunniaan liittyvää väkivaltaa vastaan. Viime vuonna hän sai työstään Suomen PEN ry:n sananvapauspalkinnon.
Kolmevuotiaana Somalian pääkaupungista Mogadishusta Suomeen muuttanut Ahmed asui suurimman osan lapsuuttaan Helsingin Kontulassa. Hän kävi pienestä asti Koraanikoulua ja oppi, että tytön pitäisi olla hillitty ja hyväkäytöksinen.
– Yritin täyttää nämä normit, mutta olin vilkas ja impulsiivinen. En jaksanut olla hiljaa tunnilla ja tehdä tehtäviä, ja keskityin opettajien mielestä epäolennaisuuksiin. Se aiheutti jatkuvan huonommuuden tunteen, hän kertoo.
Oppiminen ei sujunut, ja tappeluitakin tuli. Kun alakoulussa pojat pelasivat jalkapalloa, Ahmed halusi mukaan. Pojat eivät päästäneet, koska hänellä oli hame päällä. Ahmed meni porukkaan väkisin. Joku pojista tönäisi, hän tönäisi takaisin, mistä seurasi jälki-istunto.
– Sain siis jälki-istuntoa siitä, että minun päälleni tultiin, Ahmed toteaa.
Kotona tilanteesta ei oltu ihan selvillä, sillä Ahmed oppi jo varhain erottamaan koulun ja kodin maailmat toisistaan. Hän pelkäsi huonommuutensa paljastuvan. Todistuksia ja reissuvihkomerkintöjä ei tarvinnut kotona näyttää, kun osasi väärentää isän allekirjoituksen, eivätkä kahdeksanlapsisen perheen vanhemmat tulleet kyselleeksi niiden perään.
– Koulusta ei osattu pitää yhteyttä kotiini. Koin, että eritaustaisuutta pelättiin. Kukaan ei koskaan kysynyt minultakaan, miksi käyttäydyn kuten käyttäydyn tai mikä auttaisi minua oppimaan. Minut leimattiin vain huonokäytöksiseksi tytöksi, josta ei koskaan tule mitään.
Pari vuotta sitten hän ymmärsi vihdoin, mitä vaikeuksien taustalla oli.
Diagnoosi antoi selityksen
Nuoruuden lukuisten hatkojen, keskeytettyjen lähihoitajaopintojen ja lopulta oppisopimuksena suoritetun nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajan tutkinnon jälkeen Ujuni Ahmed oli kolmekymppisenä löytänyt oman polkunsa. Työ kehitysyhteistyöjärjestössä tuntui kuitenkin raskaalta. Ahmed ei pystynyt istumaan kokouksissa pitkään, kahdeksasta neljään -elämä tuntui luonnottomalta ja raporttien kirjoittaminen mahdottomalta.
Kuormittuneessa mielentilassa hän hakeutui ensin työterveyshuoltoon ja sieltä neuropsykiatrille. Koko elämää varjostanut vaikeus selvisi pian. Diagnoosi oli tarkkaavuushäiriö ADD.
– Aluksi diagnoosi tuntui ahdistavalta. Koin, että nyt sain huonommuudestani todisteet.
Neuropsykiatri ja myöhemmin psykoterapia ovat auttaneet Ahmedia ymmärtämään, että kyse ei ole huonoudesta. Kyse on siitä, että ihmisen, jolla on ADD, pitää huomioida elämässään erilaisia asioita kuin muiden. Ennakointia tarvitaan, ja tunnesäätelyyn pitää erikseen keskittyä.
– Neuropsykiatri myös huomasi, että suoriudun parhaiten, kun voin työskennellä jonkin asian parissa hetken ja vaihtaa välillä toiseen asiaan. Nykyään huolehdin, että pidän työssä tarpeeksi taukoja.
Mielen sairauksilla valkoinen leima
Ujuni Ahmedille mielenterveysasioista puhuminen on luontevaa – suomeksi. Somaliksi se on vaikeampaa. Kieli ja asia ovat eri maailmoista.
– Mielenterveysongelmia ja neuropsykiatrisia diagnooseja pidetään joissain vähemmistöyhteisöissä valkoisen miehen sairauksina. En itsekään uskonut, että ne voivat liittyä minuun, Ahmed sanoo.
Diagnoosien kriteeristön saatetaan kokea perustuvan länsimaiseen kasvatukseen ja ihanteisiin, jotka voivat poiketa vähemmistöyhteisöjen vastaavista. Esimerkiksi Ahmedin perhe oli iso, ja oma paikka piti löytää hälyn keskeltä.
– Äiti on kasvattanut meidät käytännössä yksin, eikä siihen kasvatukseen kuulunut erityishuomio yhdelle lapselle, rauhoittumishetket tai lukeminen vain minulle.
Myös uskonnollisuus vaikuttaa asenteisiin: apua neuvotaan hakemaan Jumalalta. Ajatus on, että kun hänen puoleensa kääntyy, hän kyllä auttaa.
Ahmedia tämä suuremmissa käsissä olemisen ajatus on helpottanut monessa vaikeassa elämäntilanteessa. Sillä on kuitenkin kääntöpuolensa.
– Huonosti käyttäytyvän lapsen saatetaan sanoa olevan kirottu. Myös mielenterveysongelmia voidaan pitää kirouksena, johon auttaa vain rukous.
Ahmed muistuttaa, että samantapaisia ajatusmalleja on muissakin konservatiivisissa uskonnollisissa yhteisöissä.
– Kyse on kontrollimuodosta, jolla pyritään hallitsemaan yhteisöä ja painostamaan tiettyyn käyttäytymismalliin. Islamissakin puhutaan kuitenkin stressistä ja masennuksesta.
Miten yhteisö sitten on reagoinut siihen, että Ahmed puhuu diagnoosistaan avoimesti?
– Jotkut vastustavat muutenkin työtäni ja kokevat siitä häpeää. He saattavat käyttää diagnoosia lyömäaseena. Silti koen, että on pakko puhua. Se, etten saanut lapsena tarvitsemaani tukea, aiheutti turhaa kärsimystä, jota en toivoisi kenellekään.
Tiivis yhteisö auttaa jaksamaan
Vahvoilla yhteisöillä on omia tapojaan, jotka myös suojelevat mielenterveyttä, Ujuni Ahmed muistuttaa.
– Kulttuurimme on sellainen, että kaikki tunteet saa kotona näyttää ja äänenkäyttö on sallittua. Koen sen äärimmäisen helpottavana, Ahmed aloittaa.
Lisäksi hän puhuu arjen jakamisesta: siitä, että hänen siskonsa saattavat tupsahtaa kylään milloin tahansa, että hän hakee heidän lapsiaan päiväkodista aina tarvittaessa, että naapuri voi matalalla kynnyksellä pyytää toista käymään puolestaan kaupassa.
– Saatan olla puhelimessa monta tuntia päivässä siskoni kanssa. Välillä kumpikaan ei puhu mitään ja teen ehkä samalla töitä, mutta olemme yhdessä, Ahmed kuvaa.
On myös kannattelevia perinteitä. Kun nainen saa esikoislapsensa, tämän perhe ottaa vauvan ja äidin 40 päiväksi hoitaakseen. Kaikki ruoat laitetaan, kaikesta huolehditaan. Ja kun elämä jollakin tavoin mullistuu, yhteisö rientää apuun niin käytännössä kuin taloudellisestikin.
Kaikki asiat ovat yhteisiä, mikä on Ahmedin mielestä helpottavaa ja raskasta samaan aikaan.
– Kun tapaan tutun rouvan kadulla, hänelle pitää kertoa joka kerta kaikki kuulumiset. Olisi äärimmäisen epäkunnioittavaa sanoa, että tämä asia ei kuulu sinulle.
Oma kulttuuri on voimavara
Ujuni Ahmedin koronauutisten lukemisen vuoksi saamat solvaukset ovat ääriesimerkki arkipäivän rasismista, jota kohtaa jossain muodossa jokainen, joka poikkeaa taustaltaan tai ihonväriltään valtaväestöstä.
– Puhutaan vähemmistöstressistä. Se, että koko ajan joudun perustelemaan ihmisarvoani ja olemassaoloani, on tosi kuormittavaa, Ahmed kuvaa.
Ulkopuolisuutta luo esimerkiksi se, että joutuu monta kertaa päivässä selittämään kotimaataan tai perustelemaan suomen kielen taitoaan. Ahmed pitää raskaimpana sitä, että kaikki maahanmuuttajat niputetaan yhteen ja kuvitellaan, että heidän tarpeensa ja intressinsä ovat samanlaiset.
– Kyse on kuitenkin yksilöistä, hän muistuttaa.
Terapiapalveluissa vähemmistöstressi tunnistetaan Ahmedin mukaan vielä huonosti.
– Meidän pitäisi panostaa siihen, että nuoret eivät joutuisi häpeämään omaa kulttuuritaustaansa ja siihen liitettyjä ongelmia, vaan voisivat kokea sen voimavarana. Muuten heillä on edessään paha identiteettikonflikti.
Hän itse on ylpeästi somalialainen. ADD:tään hän kiittää siitä, että ei pysty pysymään hiljaa vääriksi kokemistaan asioista – niistäkään, joita hänen kulttuuriinsa liitetään.
– Eihän suomalainenkaan häpeä itseään sillä perusteella, että hänen kulttuurissaan lähisuhdeväkivalta on yleistä.
Ahmed toivoo, että pääsee vielä hyödyttämään somalialaista yhteiskuntaa kaikella sillä, mitä on vuosien varrella oppinut. Hänen haaveensa on perustaa Somaliaan tyttökoulu ja turvakoti.
– Haluan edistää naisten osallistumista sen yhteiskunnan rakentamiseen. Vaikuttaa siltä, että miehet eivät pärjää siinä hommassa yksin.
Juttu on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 3/2021. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin tai lahjaksi.
