Päivi Rissanen, 55, kuntoutui työkykyiseksi vuosien sairastamisen jälkeen. Hän toivoo, että työelämästä löytyisi nykyistä enemmän joustoa ja mahdollisuus tehdä töitä niillä voimavaroilla, joita ihmisellä kulloinkin on.
TEKSTI MERI NYKÄNEN
KUVA PAULA VIRTA
“Oireilin monin tavoin jo koululaisena sekä lukiossa, mutta pärjäsin kuitenkin, ja pääsin yliopistoon opiskelemaan.
Valmistumisen jälkeen alle kolmikymppisenä työskentelin sosiaalityöntekijänä sosiaalitoimistossa. Tunsin, etten voinut tehdä työtäni tarpeeksi hyvin. Ihmisten kohtaamiseen ei vain ollut tarpeeksi aikaa.
Olin hirveän väsynyt ja nukahdin jopa käynnillä mielenterveystoimistossa. Jäin sairauslomalle, ja pian päädyin psykiatriselle osastolle, mikä oli järkytys. Kaikki ihmiset näyttivät niin sairailta ja ympäristö ankealta.
Sain erilaisia diagnooseja, esimerkiksi tarkemmin määrittelemättömän psykoosin ja masennuksen. Olin edelleen niin väsynyt, etten edes pystynyt syömään lautasta tyhjäksi ilman lepotaukoa.
Viivyin sairaalassa neljä kuukautta, ja sain mielestäni erinomaista hoitoa. Lähtiessäni ajattelin, etten enää koskaan palaa osastolle.
Toisin kävi. Sairaalakierteeni jatkui kaikkiaan seitsemän vuotta. Loppua kohti vointini huononi enkä edes muista noista ajoista kaikkea. Viimeisin sairaalajakso Kellokosken sairaalassa kesti melkein kaksi vuotta.
Pahimmassa vaiheessa hoitajan piti olla koko ajan vierelläni, sillä minulla oli pakkomielle vahingoittaa itseäni.
Ainoa, mitä jaksoin ajatella ja tehdä, kohdistui juuri itseni vahingoittamiseen. Muuten olin täysin voimaton, kuin märkä rätti. Missään ei näkynyt valoa – toivoin, että voisin vain nukkua.
Olin myös niin hankala tapaus, ettei kukaan halunnut olla omahoitajani. Yksi omahoitajaksi määrätyistä tarjoutui suhteen aluksi kulkemaan rinnallani ja kysyi, haluanko viettää loppuelämäni sairaalassa. Hän auttoi löytämään ratkaisuja itsestäni sen sijaan, että olisi vain niin sanotusti hoitanut. Toipumiseni alkoi tästä dialogisesta suhteesta hoitajan kanssa. Hän näki minut eikä vain potilasta.
Voimani alkoivat palautua pikkuhiljaa, ja tajusin, että haluan jatkaa opintojani. Tein suunnitelmia lisensiaatintyötä varten ja kävin ahkerasti yliopistolla tarjoamassa ideoitani. Siellä oltiin kuitenkin sitä mieltä, etten ollut vielä valmis työhön – ja jälkikäteen ajateltuna se olikin niin.
Nelikymppisenä pääsin aloittamaan tutkimukseni teon, jossa käytin hyväkseni omia kokemuksiani potilaana. Myöhemmin tein myös väitöskirjan.
Työelämään palasin pikkuhiljaa, mutta en siis enää vanhaan työhöni. Aloitin osa-aikaisena erilaisissa mielenterveyteen liittyvissä hankkeissa, ja ohjasin vertaisryhmiä jaksamiseni mukaan. Tällä hetkellä olen työkykyinen ja kokopäivätöissä. On valitettavan harvinaista, että paluu työelämään onnistuu sairaalakierteen ja eläkkeen jälkeen – itsellenikin olisi voinut käydä toisin.
Työelämään palaaminen askel kerrallaan on ollut tärkeää. Toivon, että tällainen olisi mahdollista laajemminkin. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla oikeus tehdä töitä niillä voimavaroilla, joita hänellä on.
Olen aivan yhtä arvokas ihminen sairaalan lepositeissä kuin väitelleenä tohtorina. Ihmisarvo ei riipu siitä, mitä on saanut työelämässä aikaiseksi. ”
”Jokaisella ihmisellä pitäisi olla oikeus tehdä töitä niillä voimavaroilla, joita hänellä on.”
Haluatko lukea lisää mielen hyvinvoinnista? Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.
