Ulla Kaunto kuuli jo lapsena olevansa outo. Saatuaan 41-vuotiaana autismikirjon diagnoosin hän tajusi, että hänen sijastaan korjaamista kaipaa ympäristön ahdas näkemys normaaliudesta.
TEKSTI LAURA PÖRSTI
KUVAT EEVA ANUNDI
Tuijotan silmiin. Haen katsekontaktia; ilman sitä minun on vaikea olla ja alan epäillä itseäni.
Tajuan tämän, kun tapaan Ulla Kaunton, 46, espoolaisessa kahvilassa syksyisenä keskipäivänä.
Keskustelumme aikana Kaunto ei suurimmaksi osaksi katso silmiin. Välillä hän vilkaisee silmäkulmastaan, ja se helpottaa minua. Silti on selvää, että hän puhuu minulle ja suhtautuu minuun suopeasti. Päättelen sen hänen puheensa innokkaasta rytmistä.
Hän kertoo heti alkajaisiksi kissoistaan Andysta, 12, ja Jopesta, 10. Ragdoll Andy on upean pitkäkarvainen, ja arkuuttaan se piiloutuu mielellään vierailta. Pyhä birma Jope taas on melkein liiankin utelias. Ja suurisilmäinen. Kissat ovat Kaunton rakkaita perheenjäseniä, joiden kuvat löytyvät kännykästä salamannopeasti. Ovatpa ne kauniita!
Istumme tässä, koska Kaunto on luvannut kertoa, millaista on elää autismikirjolla. Hän sai diagnoosin 41-vuotiaana. Tarkalleen papereissa lukee lapsuuden ajan laaja-alainen kehityshäiriö Asperger-piirteillä, mutta Asperger ei enää nykyään kuulu tautiluokitukseen. Kaunto ryhtyi Autismiliiton kokemusasiantuntijaksi, koska halusi tehdä jotakin kaltaistensa hyväksi. Edistää ymmärrystä.
– Minusta normaalia ei ole. Meillä kaikilla on omat omituisuutemme, hän sanoo.
Niin, kuka oikeastaan päätti, että juuri silmiin katsominen on normaalia?
”Mitäs olet tuollainen”
Pikkutyttönä Kouvolassa Ulla Kaunto luki. Opittuaan taidon viisivuotiaana hän ahmi tekstiä minkä ehti: kaikki kelpasi Aku Ankoista tietokirjoihin. Muut ihmiset vaikuttivat hänestä ehkä mukavilta mutta usein vähän tyhmiltä.
– Kuulostaa ylimieliseltä, mutta niin se oli, Kaunto sanoo.
Erityisen kiinnostunut hän oli ilmailusta – ja on edelleen. Isä oli ilmavoimien palveluksessa, ja hienointa, mitä pieni Ulla tiesi, oli päästä tämän mukaan töihin.
– Isän viesti minulle oli, että älä koskaan tule sanomaan, ettet voi tehdä jotakin siksi, että olet tyttö. Meillä kotona ei koskaan ajateltu sukupuolta.
Koulussa Kaunto kuitenkin oppi, että lentokoneiden sijaan tyttöjen olisi pitänyt pitää vaaleanpunaisesta (jota hän inhosi). Odotus oli, että tytöt ovat ”hiljaisia, harmittomia ja nättejä”, eikä Kaunto ollut. Hän oli kyselijä, jonka vasen silmä karsasti pahasti.
Sinuun ei koskisi kukaan viiden metrin heinäseipäälläkään oli yksi niistä useista kommenteista, joita Kaunto kuuli ikätovereiltaan läpi kouluvuosien.
Haukkuminen oli jatkuvaa. Kun Kaunto valitti asiasta opettajalleen, vastaus oli yksinkertainen: Kai sinua kiusataan, koska olet tuollainen.
– Olen nyt yli 30 vuotta miettinyt, millainen oikein olin, että minua sai kiusata, Kaunto sanoo.
Blogissaan hän toteaa pitävänsä kauhuleffoista varmaan siksi, että niissä paha saa melkein aina palkkansa. Koulussa hän huomasi, että tosielämässä niin ei käy.
– Usein ne pahimmat vain menestyvät elämässä.
Diagnoosi toi helpotuksen
Vuonna 1989 parhaan elokuvan Oscarin voitti Barry Levinsonin ohjaama Sademies. Siinä Dustin Hoffman esittää laitoksessa elävää autistista miestä, ja elokuva ponnautti autismi-nimisen ominaisuuden yleiseen tietoisuuteen. Ainoa vain, että sen tarjoama kuva asiasta on aika yksipuolinen. Autistinen Raymond on omissa maailmoissaan viihtyvä mies, jolla on erityisiä kykyjä mutta johon on vaikea saada kontaktia ja jonka arki syöksyy kaaokseen rutiinien rikkoutuessa.
– Sademies on hyvä leffa, olen nähnyt sen pariinkin kertaan, mutta meitä autismikirjolaisia on hyvin erilaisia. Kun olet tavannut yhden autistin, olet tavannut yhden autistin, Ulla Kaunto muistuttaa.
Hän itse on ammatiltaan sairaanhoitaja mutta ei silti ollut pitkään aikaan varma omasta autistisuudestaan. Esimerkkejä hänen kaltaisistaan työssä käyvistä autismikirjolaisista ei ollut. Kun niitä sitten lehtijutuista alkoi löytyä, Kaunto tunnisti piirteitä itsessään. Nelikymppisenä hän sairasti jälleen kerran pahaa masennusta ja pääsi siihen hoitoa hakiessaan myös autismikirjoon liittyviin tutkimuksiin.
Diagnoosi nelikymppisenä tuntui helpottavalta.
– Tajusin, että olen saanut geenilotossa autismin niin kuin olen saanut pienet kädet ja erikoisen väriset silmät. Minun ei tarvitse syyttää itseäni ja yrittää muuttua.
Suurin vaikutus diagnoosilla oli mielialaan. Enää ei tarvinnut murehtia jatkuvasti sitä, että on vääränlainen. Se on helpottanut masennusoireitakin.
– Olen antanut itselleni luvan olla kiinnostunut juuri niistä asioista, joista olen kiinnostunut.
Mielikuvitus auttoi selviytymään
En ole etukäteen suunnitellut kysyväni Ulla Kauntolta, kuka on hänen suosikkisarjamurhaajansa, mutta puolen tunnin kahvittelun jälkeen se tuntuu olennaiselta. On nimittäin hetkiä, kun Kaunto näyttää syttyvän. Silloin hänen ryhtinsä kohenee ja silmänsä leiskahtavat. Ne liittyvät juuri näihin erityiskiinnostuksenkohteisiin, autismikirjolaisten sisäpiirikielellä ekkoihin.
Niin, Kaunton yksi ekko ovat rikokset, ja erityisesti sarjamurhaajat.
– Hmmm, nyt pistit pahan, hän aloittaa vastauksensa mutta jatkaa sitten heti: – Ted Bundy.
Seuraa miniesitelmä 1970-luvun Amerikassa operoineesta sarjamurhaajasta, joka teloitettiin sähkötuolissa vuonna 1989.
– Sarjamurhaajat ovat usein hyvin älykkäitä. Bundy oli erityisen fiksu ja filmaattinen ja vielä hyvän perheen poika. Minua kiinnostaa se, mikä ihmisen päässä pettää, että pystyy tekemään tuommoista.
Joitain aavistuksia asiasta Kauntolla on. Hän nimittäin katsoo selvinneensä kouluajasta rikkaan mielikuvituksensa ansiosta. Sen avulla hän saattoi rakentaa tarkat suunnitelmat siitä, miten kamala kiusaaminen saataisiin loppumaan. Väkivallalta ei olisi vältytty.
– Tietenkään en ikinä olisi toteuttanut suunnitelmiani enkä hyväksy väkivaltaa, mutta oma kokemukseni auttaa ymmärtämään jotain tekijöiden päässä, Kaunto miettii.
Hän muistaa täsmällisesti, mitä hänen pikkutytön mielensä askarteli: Tarvittaisiin ruotsalaisvalmisteinen torjuntahävittäjä ja pari ohjusta. Ja tietysti joku lentämään hävittäjää – varmaankin Kaunto itse.
– Olisin tullut lännestä päin kovaa vauhtia, laukaissut ohjukset koulun kohdalla, tehnyt parit silmukat ilmassa ja lentänyt äkkiä karkuun – en kuitenkaan äänen nopeudella, koska se on asutuskeskusten yllä kiellettyä. Mummojen tahdistimet menisivät sekaisin.
Parasta olisi ollut, että hävittäjässä olisi ollut kunnon poppikoneet. Niistä olisi kuulunut ehkä Alice Cooperin School’s Out, ja pakomusiikkina Benny Hill Show’n tunnusmusiikki. Pieni Ulla olisi totta vie näyttänyt!
Kaunto ei hymyile, mutta puheen rytmistä olen kuulevinani jotain lempeää: ehkä se on myötätunto 35 vuotta nuoremman Ullan ajatuksia kohtaan. Hän muistaa yhä, miltä tästä tuntui.
Tekee mieli kysyä, mikä olisi auttanut – mitä Kaunto toivoisi, että olisi lapsena saanut osakseen?
– Hyvä kysymys. En tiedä. Ehkä vain sen, että minuun olisi suhtauduttu normaalina.
Sanatonta viestintää on vaikea lukea
Niin, mikä on normaalia? Ja onko se niin tärkeä määritellä ja rajata, niitä rajoja vartioida? Entä jos Ulla Kaunton kiinnostuksiin olisi suhtauduttu kuten hän nyt suhtautuu 35 vuoden takaiseen itseensä, myötäeläen ja avoimen kiinnostuneesti?
– Ehkä sitten sosiaaliset suhteet olisivat minulle helpompia, Kaunto miettii.
Sosiaalisten suhteiden vaikeus on nimittäin se yksi asia autismikirjolaisuudessa, josta hän kärsii. Muuten hän ei pidä autismia häiriönä tai sairautena, vaan ominaisuutena, mutta esimerkiksi työpaikkojen sosiaalisista peleistä hän tuntee olevansa ikävälläkin tavalla pihalla.
Ja sitten on kipein asia – se, miten paljon sosiaaliset vaikeudet vaikeuttavat seurustelukumppanin löytämistä. Puolisoa tai lapsia Kauntolla ei ole, omasta toiveesta viis.
– En osaa lukea sanatonta viestintää lainkaan. Jos joku pyytää minua kahville, niin sitten mennään kahville. Ei muuta, Kaunto sanoo.
Tästä syystä hän katsoi nuorena televisiosarjoja ja opetteli niistä normaalien naisten tapoja ja eleitä. Mutta ei siitä oikein mitään tullut. Moinen naamioituminen kävi nopeasti raskaaksi.
– Lähinnä tunsin olevani kuin Aikahyppy-sarjan tiedemies Sam Beckett, joka loi aikamatkustuslaitteen ja joutui sen vuoksi hyppäämään toistuvasti toisen ihmisen ruumiiseen.
Oman näköistä elämää
Moniin asioihin elämässä voi onneksi vaikuttaa, kun tietää, miten arki sujuu parhaiten. Ulla Kaunton kotona on paljon kirjoja ja viileät huoneet, sillä hän ei siedä kuumaa. Työnkuvansakin hän on järjestänyt omilla ehdoillaan.
Hän irtisanoutui vakityöstä ja siirtyi keikkatyöhön muutamia vuosia sitten, kun oli palanut loppuun pari kertaa. Sairaanhoitajalla riittää keikkahommia, ja niissä saa itse päättää, milloin ottaa työvuoron vastaan ja milloin ei.
– Tärkeintä jaksamiseni kannalta on, että työ on itsenäistä, kukaan ei hengitä niskaan ja että kaikkea ei koko ajan muutella muuttelun vuoksi. Silloin pärjään hyvin, Kaunto toteaa.
Paras päivä on kuitenkin vapaapäivä. Silloin Kaunto nukkuu pitkään ja herää hitaasti kissat kyljissään. Hän katselee televisiosta piirrettyjä (Simpsonit on hänen kestosuosikkinsa), käy kaupungilla kenties museossa ja kahvilla ja tekee illan jotakin omasta mielestään kiinnostavaa. Ehkä hän käy vaikka koluamassa autiotaloja.
– Niistä löytyy netistä paljonkin tietoa, Kaunto vinkkaa.
Se kuulostaa oikeastaan aika mahtavalta.
Olen saanut geenilotossa autismin niin kuin olen saanut pienet kädet ja erikoisen väriset silmät. Minun ei tarvitse syyttää itseäni ja yrittää muuttua.
Juttu on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 5/2021. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.
