Sisko Näreranta, 69, on muistisairaan miehensä Sepon omaishoitaja. Omasta voinnista huolehtiminen auttaa jaksamaan arkea, jota toinen ei ole enää jakamassa kuten ennen.
TEKSTI MERI NYKÄNEN
HAASTATELTAVAN KUVA SUSANNA KEKKONEN
“Aloin vähän yli kaksi vuotta sitten ihmetellä, kun Seppo ei muistanut tunnuslukujaan ja jätti laskuja maksamatta.
Varasin hänelle lääkäriajan, ja muutaman kuukauden tutkimusten jälkeen hänellä todettiin Alzheimerin tauti. Seppo oli silloin 71-vuotias.
Sairaus on edennyt aika nopeasti: Seppo katsoo lähinnä telkkaria eikä osallistu enää arjen pyörittämiseen. Kerron, milloin on aika nousta, pukea ja pestä hampaat. Teen ruuat ja hoidan kaikki kodin asiat. Yritämme käydä joka päivä yhdessä kävelylenkillä, jotta Seppokin saa liikuntaa.
Onneksi minulla on lapsia, jotka ovat apuna, kun minulla on menoa. Tyttäreni on virallisesti sijaishoitaja, vaikkei Seppo olekaan hänen isänsä.
Mieheni pärjää kyllä muutamia tunteja kotona itsekseenkin. Hän pääsee hoitokotiin, jos olen pidempään poissa, esimerkiksi kun olin syyskuussa Lapissa ruskaretkellä. Aiemmin Seppo olisi lähtenyt mukaan.
Olin tuntenut Sepon jo pidempään, mutta pariskunta meistä tuli kolme vuotta sitten. Muutimme silloin saman katon alle omakotitaloon, jota ajattelimme yhdessä remontoida. Seppo on ammatiltaan puuseppä.
Nyt minun on pyydettävä, että hän hakee puita ulkoa, ja näytettävä, missä niitä on. Seppo saattaa unohtaa matkalla, mitä hän olikaan tekemässä, varsinkin jos asioita on enemmän kuin yksi. Minut hän kyllä tunnistaa Siskoksi.
Osaan onneksi tehdä asioita ja hakata klapeja. Olen saanut jo kotoani asenteen, että pärjään ja teen itse. Kuljin pienenä isäni perässä ja opin tekemään käytännön töitä.
Se harmittaa, ettemme ehtineet matkustaa enempää yhdessä. Vielä kaksi ja puoli vuotta sitten Seppo lasketteli innoissaan yhteisellä hiihtoreissulla. Kävimme myös kaksi kertaa Kanarialla.
Minulle oli itsestään selvää, että ryhdyn Sepon omaishoitajaksi ja pysymme tässä omakotitalossa. Keittiö on remontoitu lasteni avulla valoisaksi, ja se on lempipaikkani kotona.
Saan iloa villasukkien kutomisesta, dekkareiden lukemisesta ja lapsenlapsista. Välillä vanhat asiakkaat käyvät hierottavinani, yksikin Kokkolasta asti.
Käyn myös paljon konserteissa ja otan Seponkin mukaan, sillä hän näyttää viihtyvän niissä. Lapseni ovat musiikkialalla, joten heidän kauttaan tulee lähdettyä tapahtumiin ja esityksiin.
Kaipaan sitä, että toinen olisi jakamassa arkea. Seppo on aina ollut kiltti eikä hänen luonteensa ole sairauden myötä miksikään muuttunut, ainakaan vielä. Mutta hän istuu enimmäkseen hiljaa ja puhuu harvakseltaan.
Otan päivän kerrallaan ja yritän olla murehtimatta liikoja huomisesta, siitä kun ei tiedä.”
”Se harmittaa, ettemme ehtineet matkustaa enempää yhdessä. Vielä kaksi ja puoli vuotta sitten Seppo lasketteli innoissaan yhteisellä hiihtoreissulla.”
Haluatko lukea lisää mielen hyvinvoinnista? Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.
