Elämä pakko-oireisen häiriön kanssa on pakottanut luopumaan monista asioista, sanoo Tuukka Liukkonen, 40. Vaikka hän on löytänyt oloa helpottavia keinoja, häiriö vaikuttaa elämään joka päivä.
TEKSTI MERI NYKÄNEN
HAASTATELTAVAN KUVA PAULA VIRTA
“Kun olin ala-asteikäinen, minun oli pakko nukkua aina oikealla kyljelläni. Ajattelin, että muuten sydän valahtaa paikaltaan. Se oli minulle todellinen pelko, joka johti uniongelmiin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että tämä oli ensimmäisiä pakkoajatuksiani.
Sain lapsena paljon negatiivista huomiota: ulkonäköäni haukuttiin eikä minulla ollut juuri kavereita. Turvallisuuden tunne puuttui, sillä en saanut kotonakaan riittävästi tukea tai myönteistä huomiota. Uskon, että turvattomuus on ainakin osittain syynä pakko-oireisiini.
Minulla oli jo lapsena vahva sisäinen maailma, jossa elin. Jossain vaiheessa rukoilin pakonomaisesti eikä kukaan tiennyt siitä. Kun kerroin viiltelystäni aikuiselle, sain ohjeeksi vain rukoilla enemmän. Apua ei ollut tarjolla samalla tavalla kuin nykyään ehkä olisi.
Elämä pakko-oireisen häiriön kanssa on rajoittunutta ja tylsempää kuin haluaisin sen olevan. Oma häiriöni ilmenee sekä pakkoajatuksina että -toimintoina. Kun uhka- tai katastrofiajatus aktivoituu, sitä on vaikea saada pysäytettyä. Jos olen esimerkiksi junassa, joka seisahtuu asemien välillä, alan miettiä, miten pääsen ulos, mistä saan juomista tai pääsenkö vessaan. Muut istuvat rauhallisina, mutta itselläni on tukala ja piinaava olo.
Kotoa lähtiessä teen joka kerta samat tarkistelurituaalit eli katson, että ikkunat ja kodinkoneet ovat kiinni. Jään myös helposti muistelemaan keskusteluja ja kääntelen niitä mielessäni. Tarkkailen painoani ja ulkonäköäni, enkä ole niihin koskaan tyytyväinen. Karkkipussi on ansaittava niin, että kulutan samana päivänä sen sisältämän kalorimäärän urheilemalla.
Työelämässä haasteenani on asioiden tarkistelu ja täydellisyyden tavoittelu. Pienikin virhe aiheuttaa suurta häpeää ja ahdistusta. Tällä hetkellä olen työkyvyttömyyseläkkeellä.
Minulla on lisäksi kaksisuuntainen mielialahäiriö ja harvinainen lisämunuaissairaus Addisonin tauti. Välillä mietin, miksi juuri minä olen saanut nämä kaikki ja kaksi sisarustani ovat minua terveempiä.
Olen käsitellyt asioitani terapiassa nuoresta lähtien. Se ei kuitenkaan ole pysäyttänyt pakko-oireitani. Välillä on parempia kausia ja välillä huonompia. Toisinaan olen itsevarma, toisinaan epätoivoinen ja väsynyt jatkuvasta ajattelusta sekä tarkistelusta. Olen ollut usein itsetuhoinenkin.
Katastrofiajatusten takia en voi ajaa autoa, lentää tai matkustaa laivalla. Näyttelemisestä olen luopunut, koska häpeän vartaloani riippumatta siitä, miltä oikeasti näytän. Perhettä en uskaltaisi perustaa, koska pelkään, että lapsia kiusattaisiin tai heille tapahtuisi jotain.
Olen kuitenkin oppinut joitain keinoja ajatusten hallitsemiseen: kylmä suihku tai kasvojen upottaminen kylmään veteen, kunnon kahvakuulatreeni, tietoinen hengittäminen ja taiji auttavat. Kun katastrofiajatus tulee esimerkiksi junassa, toistan mielessäni, että tämä on vain ajatus ja se menee ohi.
Yritän helpottaa oloani elintavoilla, jotka olen todennut hyviksi: ei alkoholia, säännölliset ruoka-ajat ja terveellinen ruoka, päivittäinen ulkoilu ja treenaaminen. Opettelen myös elämään omien arvojeni mukaan. Runojen kirjoittaminen ja musiikin tekeminen ovat tärkeitä. Haaveilen, että saisin julkaistua runokirjani ja voisin jatkaa mielekästä uraa viestinnän parissa.”
Pakko-oireinen häiriö eli OCD ilmenee pakonomaisina ajatusmalleina ja toimintoina. Monilla ihmisillä on erilaisia tarkistelurutiineja, mutta häiriöstä puhutaan silloin, kun ajatukset tai toiminnot alkavat haitata jokapäiväistä elämää.
Haluatko lukea lisää mielen hyvinvoinnista? Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.
