TEKSTI KAISA PASTILA
Tuntuuko perinteinen sukututkimus liian työläältä aloittaa, mutta oman suvun tarinaan olisi silti kiva tutustua? Vai oletko kuullut lapsesta asti vain ankeita sukutarinoita eikä juurien penkominen siksi inspiroi, vaikka toisaalta kaipaisit itsellesi jotain kivijalkaa?
– Teemallinen sukutyöskentely voisi olla sinun juttusi, vinkkaa historioitsija ja tietokirjailija Liisa Lauerma.
Hän esittelee kirjassaan Suvun jäljillä – Löydä oma tarinasi (Kirjapaja 2021) metodin, jolla omaa historiaansa voi lähestyä luovasti. Ideana on tutustua edesmenneisiin sukulaisiin valitun teeman kautta. Samalla on mahdollisuus liudentaa omia ristiriitaisia tunteita sukua kohtaan.
Lauerman mukaan on tavallista, että hyvät sukutarinat saavat vähemmän tilaa kuin ikävät tarinat: loukkaukset, epäoikeudenmukaisuudet, menetykset ja konkurssit. Silloin raskas tarina saattaa värittää suhdettamme edeltäviin polviin.
– Jokaisessa suvussa on ikäviä tarinoita. Niitä ei ole syytä ohittaa, mutta rinnalle voi tuoda myös uusia. Sillä voi olla käänteentekevä vaikutus.
Kirjailija antaa esimerkin. Vetämässään koulutuksessa hän pyysi ihmisiä kertomaan omista lapsuuden leikkipaikoistaan. Kun kokoontuminen päättyi, eräs osallistuja sanoi: ”Tähän asti olen muistanut omat varhaisvuoteni lähinnä ikävien asioiden kautta, mutta tänään tajusin, että siellä oli myös paljon hyviä asioita.”
Mitä kukkia isoäiti kasvatti?
Teemallinen työskentely alkaa siitä, että valitsee itselleen kiinnostavan aiheen. Viherpeukalo voi esimerkiksi miettiä sukulaisia pihojen ja puutarhojen kautta: Mitähän kukkia oli isoisovanhempien pihassa? Mitä kukkia laitettiin 1930-luvulla hääkimppuihin tai jonkun hautaseppeleeseen? Näkyykö vanhoista kuvista vinkkejä?
– Oma teema auttaa löytämään itselle mielekkäitä, uusia tarinoita. Jos vanhoihin, suvussa paljon käytettyihin tarinoihin on vaikea liittyä, näistä tarinoista voi löytää rakennusaineita itselle.
Avuksi voi ottaa ”sukuviuhkan”, karkean sukutaulun, johon on merkinnyt omat vanhempansa, isovanhempansa ja isoisovanhempansa sekä kaikkien syntymä- ja kuolinvuodet. Viuhkasta voi valita jonkun, jonka pihalla haluaa kuvitteellisesti vierailla.
Tai kiinnostaako sinua esimerkiksi suvun astiat? Lauerma on itse toteuttanut oman suvun kahvikuppikirjan. Valokuvakirjaan hän yhdisteli luovasti itse ottamiaan kuvia perityistä ja muista astioista, vanhoja sukukuvia sekä esimerkiksi tarinoita juhlista. Erityisesti suvun lapset ovat tykänneet tutkia kirjaa.
– Teemallisen lähestymisen voima on siinä, että menneisyyden ihmiset tulevat usein lähemmäksi nykypäivää ja omaa elämää arkisten asioiden – esimerkiksi ruokien, asuntojen, ammattien tai kädentaitojen – kautta. Silloin ihmisiin samastuu helpommin ja elämäntarinoista kiinnostuu uudella tavalla.
Romaanit auttavat eläytymään
Oman suvun tarina oli Liisa Lauermalle pitkään tuntematon, vaikka hän oli opiskellut historiaa. Hän kiinnostui omista juuristaan vasta tultuaan äidiksi.
– Minua alkoi kiinnostaa suvun naisten ketju. Samalla huomasin, että minua painoi muisto äitini ja isänäitini vaikeista väleistä.
Lauerma päätti alkaa selvittää, mikä naisten välillä hiersi: selittäisikö jokin seikka isoäidin historiassa hänen käytöstään? Hän löysikin Hämeenlinnan kaupunginarkistosta vanhoja koulupäiväkirjoja, joissa mainittiin isoäiti. Tämä teki uransa naistenvankilan opettajana.
Lauerma alkoi ahmia myös 1920–30-luvun Suomesta kertovia romaaneja. Erityisen tärkeäksi muodostui Marianne Peltomaan Skuggan, joka kertoo kommunistivangeista sisällissodan jälkeen.
– Minua auttoi, kun sain sijoitettua isoäidin historialliseen ympäristöön. Pystyin eläytymään hänen elämäänsä. Oli varmasti kova paikka, kun hänen poikansa nai punaisten puolelta.
Myöhemmin Lauerma löysi vielä kirjeitä, joita isoäiti oli saanut vapautuneilta vangeilta. Niissä vanhaa opettajaa kiitettiin tuesta ja lämmöstä. Lauerma oivalsi, että vaikka isoäiti oli ollut etäinen hahmo perhepiirissä, hänessä oli myös toinen puoli.
– Vähitellen huomasin eron itsessäni: pystyin liittymään omaan sukupolviketjuuni, kun olin saanut selvitettyä isoäidin muiston.
Lähde mielikuvitusmatkalle
Kirjailijalla on tapana kutsua edesmenneitä polvia kuviteltuun sukukahvilaan. Siellä hän haastattelee heitä, esimerkiksi: ”Kerro jokin eläinmuisto.” Mukana ovat niin oma äiti kuin isänäitikin – sulassa sovussa – mutta myös oma isä, muut isovanhemmat ja isoisovanhemmat. Joku kertoo kotieläimistään, toinen metsästyksestä. Joku on hoitanut hevosia sodassa, joku toinen omistanut koiran.
– Sukukahvila on oma mielensisäinen leikkini. Saan siitä valtavasti iloa. Välillä kuvittelen, että laitan sukulaiset bussiin ja lähden heidän kanssaan ajelulle eri paikkoihin.
Lauerma ei usko, että kaikkien olisi pakko tutustua omiin esivanhempiinsa niin tarkasti, kuin hän on itse tehnyt. Jonkinlaista tilinpäätöstä hän suosittelee silti jokaiselle.
– Uskon, että tekee hyvää selvittää omaa taustaansa sen verran, että tietää miten itseä on kasvatettu – minkälaiset asenteet ovat vaikuttaneet lapsuudenkodissa, mikä on ollut ilmapiiri. Toisaalta kannattaa myös selvittää, miten omat vanhemmat on kasvatettu. Mikä on ollut heidän kasvuympäristönsä?
Mitä enemmän tietää ja ymmärtää omasta historiastaan, sitä tietoisemmin voi valita, mitä ottaa omasta perinnöstään rakennusaineeksi ja mitä taas jättää pois.
Näin pääset alkuun
PIIRRÄ LEIKKIPAIKAN KARTTA
Tee mielikuvakartta paikoista, joissa tykkäsit leikkiä pienenä. Kirjoita niistä muistoja tai kerro leikkipaikoista jollekin läheisellesi. Pyydä toistakin tekemään oma karttansa omista lempipaikoistaan.
Mitä tykkäsit leikkiä omassa pihassa? Oliko sinulla leikkimökkiä? Oliko teillä tapana mennä metsään tai puistoon leikkimään? Entä mitä leikit kesämökillä?
– Omaan sukuun tutustuminen kannattaa aloittaa omista lapsuusmuistoista. Sitä kautta historia alkaa herätä eloon, Liisa Lauerma sanoo.
TEE KUVAESITYS
Ota valokuvia jostain teemasta: kahvikupeista, leluista, tekstiileistä, käsitöistä. Tee niistä kuvaesitys. Liitä kuviin muistoja, joita sinulle on kerrottu tai jotka muistat itse. Jos vanhempasi tai isovanhempasi ovat elossa, voit kysyä heiltä apua.
– Kun tein kahvikuppivalokuvakirjaa, olin luova kuvaamisessa. Vein kuppeja puutarhaan ja kuvasin niitä siellä. Teki hyvää hullutella vanhoilla arvokkailla esineillä, Liisa Lauerma kertoo.
KÄY SUVUN PAIKASSA
Selvittele, missä suku on asunut, käynyt töissä, ollut koulussa tai retkeillyt. Tee retkiä suvun paikkoihin.
– Vein perheeni katsomaan opettajaisoäitini ensimmäistä työpaikkaa Huittisissa. Hän oli kansakoulussa töissä. Kävimme pulahtamassa läheisessä uimapaikassa Kokemäenjoessa. Minua puhutteli, että isoäiti oli uinut lähes sata vuotta aiemmin samassa paikassa. Luonnon kautta voi kokea voimakasta yhteyttä entisaikojen ihmisiin, Liisa Lauerma toteaa.
Juttu on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 6/2021. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin tai lahjaksi.