Menestys ja menetys opettivat Mika Poutalalle, ettei identiteetti voi perustua vain yhteen asiaan. 

TEKSTI ANNI TURPEINEN
KUVAT EEVA ANUNDI 

 

Entinen pikaluistelija Mika Poutala, 38, istahtaa sohvalle kotitalonsa olohuoneessa ja väläyttää täydellisen hammasrivistönsä. Mies näyttää tasapainoiselta ja hyvinvoivalta – ei sellaiselta, jonka elämän suurimman unelman tavoittelu on päättynyt pettymykseen. 

Näin kuitenkin kävi, jopa kaksi kertaa. Poutalan uran ainoa päämäärä oli seistä olympialaisten palkintojenjaon korkeimmalla pallilla, mutta sen sijaan hän jäi pronssista parin sadasosasekunnin päähän.

Edessä voisi yhtä hyvin istua lasin pohjaa tuijottava katkeroitunut entinen urheilija, joka kelaa menetystään kerta toisensa jälkeen. Poutala ei tee niin. Hän on päättänyt katsoa eteenpäin.

Miten ihmeessä tällaisista pettymyksistä noustaan jaloilleen ja pidetään mieli kasassa huippu-urheilijan uran jälkeen?

 

Jäällä kaikki muu unohtui”

– Isäni kuoli ollessani seitsemänvuotias. Olin ollut iloinen ja vilkas poika, mutta isän menetys kadotti ilon. Minusta tuli apaattinen ja masentunut. Kävin terapiassa, mutta mikään ei auttanut, Poutala aloittaa.

Hänen äitinsä ajatteli, että ehkä jokin urheiluharrastus auttaisi. Poika saisi muuta ajateltavaa, ja liikunnan tuomat endorfiinit jylläisivät surua tuonnemmaksi. Äiti vei pojan isoveljineen Oulunkylän jääradalle Helsingissä. 

– Jäällä kaikki muu unohtui. Luistimilla pääsin sellaista vauhtia, jota en ollut koskaan ennen vain omien lihasteni voimalla päässyt. Tunsin itseni vapaaksi, ja rakastuin lajiin. 

Poutala kertoo, kuinka hän siirtyi luistellessaan omaan kuplaansa. Siellä sai keskittyä vain itseensä, lihaksiinsa ja luistinradan kaarteisiin. Jokaisella teränviillolla oli merkitystä.

Pikaluistelun huippunopeus on parhaimmillaan yli 60 kilometriä tunnissa. Luistimen terä on millin levyinen, eikä arvokisojen suorituksiin mahdu pienintäkään virhettä. 

– Huippu-urheilijan on tehtävä arjessaan ja elämässään tiukkoja valintoja. Urheilijan maailmassa tavoitetta kohti mennään, vaikka ei voisi osallistua veljen syntymäpäiville tai näkisi oman lapsensa ensiaskeleita. Ei se ole outoa tai tunnu uhraukselta, se vain on niin.

Poutala ymmärsi jo nuorena, että jos elämässään haluaa saavuttaa jotain suurta, on oltava itsekuria ja päättäväisyyttä. 

– Olin varma, että etenen valinnoillani kohti tavoitettani eli olympiakultaa. 

Huiput erottuvat mielen voimalla  

Perheelliselle urheilijalle vaikeinta oli reissaaminen. Poutala saattoi olla kolmasosan vuodesta poissa kotoa kisojen ja leirien takia. Ikävä oli kova molemmin puolin. 

– Vaimoni Sanni on entinen kilpavoimistelija. Sanoin hänelle, että sinulla on helpompaa, kun ymmärrät, millaista huippu-urheilu on. Vaimo vastasi, ettei ymmärtäminen vähennä ikävää, Poutala kertoo.

Parempi arki löytyi Kanadasta, jonne Poutalan mukana muutti koko perhe viimeisinä ammattilaisvuosina. Siellä oli mahdollista viettää yhdessä myös treenikaudet eikä kalenterissa ollut turhia kissanristiäisiä. 

Aamuisin Poutala heräsi aikaisin ja pyöräili jäähallille. Verrytteli, treenasi ja verrytteli taas. Pyöräili kotiin, jossa lounasti perheensä kanssa, ja torkahti päiväunille. 

– Yhteistä aikaa oli keskellä päivääkin. Tuntui, ettei oma urheilu ja ura ollut toisilta pois. Arvot ja arki kohtasivat. 

 

Päivän toinen treenituokio oli suunnilleen samanlainen kuin aamulla, ehkä hieman pidempi. Huippuun viritetty kilpaurheilija treenaa yhteensä viidestä kahdeksaan tuntia päivässä. Poutalan mielestä huiput erottuvat muista kuitenkin siinä, miten he onnistuvat päänsisäisen kamppailunsa kanssa – se kun on urheilijana olemisessa vaikeinta. 

– Ongelmaksi muodostuvat herkästi omat ja muiden odotukset – se, kun jatkuvasti odottaa itseltään jotain, mitä ei ehkä koskaan saavuta. Tai ei kehitykään niin nopeasti, kuin oli toivonut. Sellainen rapauttaa motivaatiota ja tuo epätoivoa. Urheilijan on uskottava vankasti tavoitteeseensa. 

Pieni virhe maksoi mitalin 

Maailmancupin osakilpailun voittoa Mika Poutala pääsi tuulettamaan Calgaryssä vuonna 2009. Hän tunsi olevansa voittamaton. Kaikki oli mennyt nappiin, jokainen kaarre ja potku. Silti muutaman kuukauden päästä hänestä tuntui, ettei hän ole mitään. Hän ajatteli, ettei tule enää koskaan taistelemaan kilpakumppaneidensa kanssa mitaleista.

– On hämmästyttävää, miten nopeasti mieli lähtee epäilemään ja johdattaa pahimmillaan epätoivoon saakka. Jossain vaiheessa uraani ymmärsin, etteivät mielen epäilevät ajatukset ole faktaa. Ne ovat vain mielen tuotoksia. 

Suurin opetus tästä tuli Vancouverin olympialaisissa vuonna 2010, jossa hän johti 500 metrin kilpailua ensimmäisen luistelun jälkeen mutta sijoittuikin lopulta viidenneksi. Haastattelussa heti kisan jälkeen Poutala totesi häviön tuntuvan pahemmalta kuin isän kuolema.

– Kommentti oli murskaavan tunnekuohun keskellä sanottu eikä tietenkään pidä paikkaansa, mutta se herätti. Onko tässä kuitenkaan kyse niin isoista asioista? 

Lopputuloksen epäreiluutta oli silti vaikea kestää. Poutala tunsi olevansa maailman nopein luistelija. Hänen olisi kuulunut voittaa. Hän kävi kisaa läpi mielessään yhä uudelleen ja tiesi tehneensä pienen virheen toisen luistelun yhdessä kaarteessa.

– En voinut syyttää jäätä tai ketään muuta. Tein virheen, ja se maksoi olympiamitalin. Sen hyväksyminen kesti kauan. En käsittänyt, mikä tarkoitus häviöllä oli. 

Tästä alkoi pohdinta, joka on pelastanut paljolta. Poutala ymmärsi, ettei urheilijan identiteetti voi perustua ainoastaan urheilulle. On oltava muutakin. 

Poutala on saanut ajattelulleen tukea viisaiden urheiluvalmentajien sanoista. Hän on samaa mieltä kuin jääkiekkovalmentaja Erkka Westerlund, jonka mukaan urheilijan tärkein ominaisuus on itsetuntemus: se, miten hän motivoituu ja oppii käsittelemään pettymyksiään.

– Syy siihen, miksi jotkut entiset urheilijat menettävät elämänhallintansa, on se, että he ovat sataprosenttisesti urheilijoita. Kun elämä muuttuu dramaattisesti urheilu-uran jälkeen ja hypetys lakkaa, moni kokee jäävänsä tyhjän päälle. Mitä minä nyt olen? 

Irti onnistumisen pakosta 

Vancouverin pettymyksen jälkeen Poutala jatkoi harjoittelua. Arvokisojen hyvät sijoitukset eivät tuntuneet enää miltään, sillä odotukset olivat aina voitossa. Hän ajautui ylikuntoon ja joutui kuukauden treenitauolle kesken kauden. 

Silloin sai ainoastaan levätä ja kävellä. Kun lopulta sai taas treenata, sijoitukset kaukana kärjestä tuntuivat jälleen saavutuksilta. Oli selvää, ettei kärkikahinoihin ollut asiaa, mutta kehitys motivoi. Poutalan mieli vapautui, kun onnistumisen pakkoa ei ollut.  

Viimeinen mahdollisuus saavuttaa olympiavoitto oli Pyeongchangin olympialaisissa vuonna 2018. Mielikuvaharjoittelu alkoi paljon ennen arvokisoja. Poutala kelasi tulevaa suoritusta yhä uudelleen. 

– Näin itseni luistelemassa hallissa ja kertasin mielessäni täydellistä suoritusta. Viikkoa ennen kilpailuja mietin, mikä on pahinta, mitä voi tapahtua. Vaikka epäonnistuisin täydellisesti, en lopulta häviäisi mitään. Oli vain voitettavaa. 

Pari tuntia ennen kilpailuja Poutala kävi läpi kaikki kaarteet ja pahat kohdat, joissa piti onnistua.

– Minuutti ennen suoritusta en miettinyt enää mitään. Kun nimeni kuulutettiin, oli minun vuoroni nauttia. 

Suoritus oli täydellinen, mitään ei olisi voinut tehdä paremmin. Olympiamitali jäi kolmen sadasosasekunnin päähän, ja uransa viimeisissä arvokisoissaan Poutala tuli neljänneksi. Tavoite jäi saavuttamatta. 

Vancouverin ja Pyeongchangin välissä oli kuitenkin tapahtunut paljon. Olympiamitali ei enää ollut Poutalan elämän tärkein asia, vaan se, mitä urheilu-ura oli hänelle antanut.

– Uran vaiheet muokkasivat elämänkatsomustani ja tekivät minusta sen, mikä nyt olen. Sain paljon, tarpeeksi. 

Juttu on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 6/2021. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin