Tytti-Kettu Metsänhele, 49, tuntee olevansa vihdoin turvassa. Aiemmin hänen elämänsä oli rajatonta, sekavaa ja epämääräisten pelkojen täyttämää.
TEKSTI MERI NYKÄNEN
KUVA PAULA VIRTA
“Olin omiin maailmoihin sulkeutuvainen lapsi, joka oli kuitenkin reipas ja aktiivinen. Siksi kukaan ei huomannut, että voin sisäisesti huonosti. Olin sellainen näkymätön ja kiltti kympin lapsi. Oudot piirteet ja haaveilevuus kuitattiin taiteellisella luonteella.
Perheeseemme kuuluivat äiti, isä ja veli – turvakehikko oli siis tavallaan olemassa. Lapsuuteni jakautuu erilaisiin osiin: Toisaalta nautin monista asioista, toisaalta koin turvattomuutta. Osa minusta oli innokas, toinen osa sulkeutunut.
Minulla on perheeseen liittyvä traumatausta, josta en voi tai halua puhua tarkemmin. Tästä syystä kannoin jatkuvasti huolta äitini jaksamisesta ja koin oloni turvattomaksi.
Ulkopuolisuuden, yksinäisyyden ja turvattomuuden kokemukset jatkuivat koko kouluaikani. Tunnistin, että olisin tarvinnut apua, mutta en osannut yksin hakeutua sen piiriin. Yläasteella kävin kyllä koulupsykologilla. En kuitenkaan halunnut puhua siellä avoimesti asioistani, jottei kenellekään olisi koitunut siitä mitään harmia.
Lukion jälkeen olin aivan väsyksissä. Pääsin kuitenkin opiskelemaan toimintaterapeutiksi ja valmistumisen jälkeen suoraan töihin kaksoisdiagnoosiosastolle. Vastassa oli ihmisiä, joilla oli ongelmia omien rajojensa kanssa, samoin kuin minulla. Työ oli liian raskasta.
Romahdin 28-vuotiaana monien samanaikaisten tapahtumien seurauksena. Yhtäkkiä en vain pystynyt jatkamaan töitäni, ja kollegani vei minut lääkäriin. Seurasi pitkiä jaksoja avohoidossa ja lopulta myös suljetulla osastolla. Sain silloin diagnoosiksi skitsoaffektiivisen häiriön. Minulla oli pahoja pelkotiloja, joita mielikuvitukseni vielä ruokki. Seurasi vuosia kestänyt sekava vaihe, jolloin olin epäterveissä ihmissuhteissa ja käytin päihteitä.
Aloin toipua vasta, kun traumataustani otettiin puheeksi vuosia romahdukseni jälkeen. Kohtasin lääkärin, joka alkoi ensimmäistä kertaa pohtia, mistä kaikki oikein johtuu. Hän näki ongelmani oikeassa valossa ja otti puheeksi dissosiatiivisen oireiluni. Sain myös epävakaan persoonallisuuden diagnoosin.
Tämän lääkärin ansiosta pääsin seksuaaliterapiaan, psykofyysiseen terapiaan ja vielä kolmen vuoden psykoterapiaan. Myöhemmin sain adhd-diagnoosin. Aloin voida paremmin, kun oikeat diagnoosit alkoivat ohjata hoitoa ja lääkityskin saatiin kohdilleen. Olen saanut terapiassa tutustua turvallisesti kaikkiin eri osiin, joita minusta löytyy. Olen löytänyt omat rajani ja ymmärtänyt, että niiden sisällä on jotain, mitä suojella.
Nyt minulla ihmissuhde, jossa tulen nähdyksi ja hyväksytyksi omana itsenäni. Mäyräkoiramme Pöpön kanssa oleminen ja peuhaaminen ovat korjanneet traumatisoitunutta kehosuhdettani tosi paljon. Pöpsän ansiosta olen oppinut kokemaan turvaa omassa kehossani.
Olen työkyvyttömyyseläkkeellä ja haaveilen, että voisin joskus tehdä töitä lasten kanssa ja asuisimme mieheni kanssa mummonmökissä. On maailman ihanin asia, että elämässä on haaveita.”
Juttu on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 1/2022. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.
