TEKSTI MARJA-TERTTU KORPPILA KUVITUS MARIA VILJA  

 

Tampereen yliopiston sosiaalipsykiatrian professori Sami Pirkola on huomannut psykiatrin roolissaan, että diagnoosin saaminen on depressio- tai ahdistuspotilaalle usein helpotus.

Epämääräinen tilanne selkiytyy, kun olotila saa nimen. Diagnoosi poistaa myös syyllisyyttä siitä, miksi olo tuntuu niin kummalliselta. 

− Diagnoosin myötä oma kokemus saa kuvauksen, ja se tuo vertaisuuden tuntua. Että meitä on muitakin, joilla on samanlaisia ongelmia ja tarvitsemme samanlaista apua, Pirkola kuvailee.

Myös vertaistuen etsiminen helpottuu, kun oireilulla on nimi. Vertaistukea voi löytää esimerkiksi mielenterveysjärjestöistä. 

 

Mihin diagnoosia tarvitaan?

Diagnoosi on vain nimi tilalle, jota tutkitaan ja hoidetaan. Näin Sami Pirkola määrittelee sanan diagnoosi. Se on hoidon suunnittelun apuväline, jonka taustalla on paljon tutkimustietoa.

Diagnoosin ansiosta tiedetään, minkä tyyppinen terapia, lääkitys ja ehkä arjen tuki voisivat auttaa. 

Se antaa osviittaa myös ennusteeseen. Meneekö tila ehkä nopeastikin ohi, vai tarvitaanko apua pidempään?

Potilas saattaa tarvita diagnoosia esimerkiksi sairausloman, kuntoutustuen tai Kelan kuntoutuspsykoterapian hakemiseen. Pirkolan mukaan kuntoutuspsykoterapiaa myönnettäessä pohditaan myös esimerkiksi sitä, palauttaako terapia potilaan työkykyä.

Pirkola painottaa, että diagnoosiluokittelun ainoa peruste on se, että diagnoosi tuo jotain hyötyä hoitoon ja sitä kautta potilaalle. 

− Tarkoitus ei ole leimata, hän sanoo.

Pirkolasta ei myöskään kannata ylikorostaa sitä, että kaikkien pitäisi hankkia diagnoosi. Oma kokemus omasta olosta on se tärkein.

 

Diagnoosi ei ole ikuinen

Entä jos diagnoosi tuntuu itsestä siltä, että se leimaa päästä varpaisiin ja sitä leimaa kantaa loppuelämänsä? Silloin ajatusta kannattaa yrittää muuttaa neutraalimmaksi: Olen yhä muutakin kuin diagnoosini. Toimija omassa elämässäni. 

Eikä diagnoosi ole elinikäinen vaan tehdään vain sitä hetkeä varten. Ihmiset palautuvat usein ihan ennalleen, Pirkola huomauttaa.

− Informaation tasolla on hyvä tietää, että on niin väsähtänyt siksi, että kärsii depressiosta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että depressio pitäisi ottaa itselleen viitaksi.

Depressio, ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö, sosiaalinen fobia ja pakko-oireinen häiriö ovat yleensä selkeitä diagnosoida. Vaikeiden epävakaustilojen ja psykoottisten häiriöiden nimeäminen voi olla monimutkaisempaa. Niitä tutkitaan tekemällä useampia haastatteluja, kartoittamalla historiaa ja seurannalla.

Pirkolan mukaan tällaisten häiriöiden kohdalla mietitään tarkkaan myös sitä, onko tilalle syytä antaa nimi vai ei. Jälleen perusteena on se, antaako diagnoosi suuntaa hoidolle. 

 

Oikea hoito tehoaa  

Diagnosointia ei pidä tehdä niin, että diagnoosi tulee potilaalle järkytyksenä saati ilmoituksen kaltaisena asiana, Pirkola huomauttaa. 

− Tästä voi seurata, että diagnoosista tulee itseään toteuttava ennuste. Potilas voi myös kokea epämukavaa vierauden kokemusta, jos oma ymmärrys asiasta on ihan toinen. 

Pirkolasta on tärkeää pitää optimismia yllä myös pitkäaikaista hoitoa vaativissa mielenterveyshäiriöissä.

− Kun tila tunnistetaan oikein, hoidot ovat usein yllättävän tehokkaita.

Omalla psykiatrian urallaan juuri tämä onkin yllättänyt Pirkolan. Oikean hoidon avulla hankalaakin depressiota kokeva voi olla vuoden, puolen vuoden tai jopa vain viikkojen päästä aivan eri ihminen.

 

 

 

 

Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto.  Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin tai lahjaksi.  

Tilaa lehti