TEKSTI KAISA PASTILA
KUVAT EEVA ANUNDI

 

Tunne tulee sellaisina perjantai-iltoina, kun helsinkiläinen Viivi Niinikangas, 42, palaa iltatyöstään ja häntä vastassa on tyhjä koti. Kymmenvuotias tytär on lähtenyt isälleen viikonlopuksi.

– Katson kaupunkia ympärilläni ja kuvittelen, että jokaisen muun ikkunan takana ihmiset ovat asettuneet ison pöydän ääreen olemaan yhdessä ja nauttimaan illallista. Silloin tunnen musertavaa yksinäisyyttä.

Niinikangas kuulee naurun ja höpötyksen, joka ruokapöydistä kuuluu. Ihmiset pulputtavat viikon kuulumisiaan. 

Samaan aikaan oma koti on tyhjä ja äänetön. 

Terapeuttina ja eroseminaariohjaajana työskentelevä Niinikangas tietää, että kyse on vain hänen tunteestaan. Tilastot kertovat, että monessa naapuriasunnossa luultavasti ollaan yksin, mutta se ei estä surua. 

 

Stressi oireili kehossa  

Yhdeksän vuotta sitten Viivi Niinikangas havahtui siihen, etteivät hän ja hänen avopuolisonsa tulleet onnellisiksi samoista asioista. Oivallus tuntui siltä kuin joku olisi lyönyt ilmat pihalle kropasta. 

Niinikangas sanoo silloin tunteneensa ensimmäistä kertaa aikuisiällä itsensä yksinäiseksi. 

Samoihin aikoihin hänellä puhkesi outo autoimmuunisairaus, joka aiheutti voimakkaita kipuja ja johon ei löydetty syytä.

Lääkäri passitti nuoren äidin psykiatrille – hän epäili, että Niinikangas on masentunut ja että masennus aiheuttaisi elimistön reagoinnin.

Testeistä kävi kuitenkin selvästi ilmi, ettei Niinikangas ollut masentunut: hän oli innostunut ja iloinen monista asioista. Toisaalta hän koki myös epämääräistä pahaa oloa ja oli välillä itkuinen.

– En tajunnut, että kyse voisi olla yksinäisyyden aiheuttamasta stressistä.

Yksinäisyyyden pelkoa

Kun Viivi Niinikangas erosi puolisostaan neljä vuotta sitten, yksinäisyys katosi – hetkeksi. Hän jakoi arkeaan hiljattain eronneen ystävänsä kanssa, ja uusi rakkauskin löytyi nopeasti.

Onnenaikaa kesti puoli vuotta, sitten tuli romahdus: uusi parisuhde päättyi, ja samaan aikaan luottoystävä löysi elämänkumppanin. 

– Olin ensimmäistä kertaa elämässäni konkreettisesti yksin kotona, kun tytär oli lähtenyt viikonlopuksi isälleen, ja jouduin oikeasti kohtaamaan oman yksinäisyyteni. Kävin läpi historiaani ja pohdin, mistä kaikki kumpuaa.

Iloa omasta ajasta  

Yksinäisyys ei ollutkaan yksi möykky, vaan olikin kaksi erillistä asiaa: yksinolon pelko ja yksinäisyyden kokemus. Pelon hän jäljitti kouluaikaan. Häntä kiusattiin koulussa porukan ulkopuolelle jättämällä. 

Niinikangas alkoi pelätä yksin jäämistä ja täytti elämänsä ihmisillä. Nuorena hän seurusteli aina, tai jos seurustelussa oli tauko, hän pyysi tyttökaverinsa illaksi opiskelijaboksiinsa syömään ja katsomaan telkkaria.

Nyt hän päätti, että yksinäisyyden pelosta on päästävä yli. Hän pakottautui viettämään aikaa yksin, vaikka se oli tuskaisaa. Parin kuukauden päästä siedättäminen alkoi kuitenkin tuottaa tulosta. 

Kun Niinikangas tunsi tarvetta paeta yksin olemista, erilaiset läsnäoloharjoitukset helpottivat hänen oloaan. Myös maalaamisesta oli tullut hänelle uusi mielekäs yksinäisten päivien juttu. Eräänä lauantaina terapeutti havahtui siihen, ettei hän enää ahdistunutkaan yksinolosta. Pikemminkin yksinäinen vapaapäivä tuntui hänestä nautinnolliselta.

– Samaan aikaan, kun iloitsin uudesta askeleestani, tajusin, ettei yksinäisyyteni puolella ollut mikään muuttunut.

Yksin ihmisten keskelläkin

Oma yksinäisyys on usein vaikea puheenaihe, niin myös Viivi Niinikankaalle itselleen. Hän alkoi puhua asiasta ystävilleen vasta noin vuosi sitten ja huomasi, että heidän oli vaikea ottaa tietoa vastaan. 

Yksinäisyys tuli heille yllätyksenä.

– Yksinäisyyden kokeminen on hyvin subjektiivinen tunne. Sitä ei voi mitata. Joku toinen ei kokisi minun elämässäni itseään yksinäiseksi, mutta minä koen.

Niinikangas tietää, ettei hän vastaa stereotyyppistä yksinäistä. Yksinäisyyteen liitetään usein ujous tai huonot vuorovaikutustaidot. 

Näistä kumpikaan ei päde Niinikankaaseen: hän on opiskellut vuorovaikutustieteitä ja on ihmistyypiltään ekstrovertti. Hän viihtyy ihmisten keskellä ja juttelee mielellään tuntemattomienkin kanssa.

Niinikankaalla on myös työyhteisö ja kavereita – tosin melkein kaikki ystävät elävät juuri nyt ruuhkavuosien keskellä ja tapaamisia järjestyy vain muutaman kerran vuodessa.

 

Mistä apua yksinäisyyteen?

Jos Viivi Niinikangas olisi päättäjä, hän satsaisi yksinäisyyden vähentämiseen. 

Terapeutti on myös pohtinut sitä, miten hän voisi työnsä kautta vaikuttaa yksinäisyyden vähentämiseen. Moni on sanonut ohjaajalle tutustuneensa eroseminaarissa niin hyvin muihin ryhmäläisiin, että heidät tuntee jo parin kerran jälkeen paremmin kuin lapsuudenystävät. 

Taika on pienryhmäkeskusteluissa, joissa mennään heti syvään päätyyn ja puhutaan asioista, joista moni ei ehkä ole ennen tullut puhuneeksi kenellekään.

Ensimmäinen tapaaminen järjestettiin elokuussa Helsingissä. Niinikankaan työnantaja Väestöliiton terapiapalvelut on mukana hankkeessa. 

– Näihin tapaamisiin voi tulla kuka vain, jota kiinnostaa itsetuntemuksen lisääminen. Ei ole pakko olla yksinäinen.

Niinikangas uskoo, että yksinäisyyden poistamisessa juuri itsetuntemus on tärkeässä asemassa: mitä vahvempi oma itsetunto ja -tuntemus on, sitä valmiimpi ihminen on tutustumaan uusiin ihmisiin.

 

Juttu on lyhennetty versio haastattelusta, joka on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 4/2022. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin