TEKSTI ANNI TURPEINEN 
KUVAT SUSANNA KEKKONEN 

 

Nihkeä linoleum-lattia, karmeilta irti potkittu vessanovi, tupakantumppeja, viinapulloja, mustelmia. 

Sisäänpäin puristuvat seinät ja ikkunat, joiden läpi valo ei pääse.

Näin Maria Guzenina muistelee lapsuudenkotiaan. Hän ei ole varma, oliko koti oikeasti niin ahdas, nuhjuinen ja pimeä – ehkä muisto rakentuu tunteesta, joka rutisti kaiken kasaan.

Guzeninan varhaislapsuuden kodissa ei vietetty kaverisynttäreitä eikä pyjamapartyja: siellä isä joi ja äiti yritti olla provosoimatta. Tunnelman räjähtämiseen riitti kuitenkin pienikin rasahdus. Vanhemmilta laskut jäivät maksamatta ja naapurit karttoivat katsetta.

– Ajattelin, että muiden kodit olivat kauniita, avaria ja niissä oli hienoja huonekaluja. Meidän kotimme oli sisustettu ensin väkivallalla ja alkoholismilla ja vanhempieni eron jälkeen yksinäisyydellä, ahdistuksella ja masennuksella. En halunnut viedä sinne ketään, Guzenina sanoo.

“Valoon, valoon, happea, happea on ollut pään sisäinen komentoni.”

Yksin koulun pihalla 

Guzeninan vanhemmat erosivat, kun hän oli 12-vuotias. Sitä ennen tyttö oli hävennyt äitinsä mustelmia, ja äiti häpesi niitä itsekin, peitteli ja vähätteli.

– Vaikka olin pieni lapsi, tajusin, ettei ole normaalia, että todistan kotonani alistamista ja väkivaltaa.

Eron jälkeen Guzenina häpesi sitä, että perhe oli hajonnut ja hänestä tuli isätön ja äidistä masentunut.

– Kuvittelin, että ympärilläni oli vain ydinperheitä ja kodeissa iloinen tunnelma. Ajattelin, että pieni perheemme piti piilottaa maailmalta, mutta nyt vain toisesta syystä kuin aikaisemmin.

Häpeä sai Guzeninan tuntemaan olonsa sosiaalisissa tilanteissa kömpelöksi ja ulkopuoliseksi. Hän ajatteli, ettei kukaan ikätoveri halua hänen seuraansa ja että muut vain nauravat hänelle. 

Guzenina muistaa, miltä tuntui katsoa koulun ovelta pihalle, jossa muut oppilaat kerääntyvät porukoihin vitsailemaan ja juttelemaan. Olisi pitänyt mennä mukaan, mutta jalat eivät liikkuneet. Keuhkot kutistuivat kasaan, ja Guzenina lintsasi usein loppupäivän vain siksi, ettei kestänyt tilanteen synnyttämää kuristavaa oloa.

Isoäiti otti syliin 

Se kesä oli tavallinen – ja siksi onnellinen. Äiti lähetti 12-vuotiaan Guzeninan isoäidin hoiviin Venäjän Kalingradiin. Sinä kesänä pahan olon ja häpeän säikeet hellittivät hetkeksi.

– Isoäidilleni uskalsin itkeä. Hän otti syliin ja sanoi, että kaikki järjestyy. Lohduttava ja rohkaiseva puhe on kaikille tärkeää, mutta merkityksellistä se on erityisesti kovia kokeneelle lapselle.

Guzenina kertoo myös toisesta aikuisesta, joka sai uskomaan omiin voimavaroihin ja siihen, että jalat löytävät vielä rannan ja pää pinnan.

– Yläkoulun äidinkielen opettajani Eija-Liisa näki suojakuoreni läpi, miten yksinäinen ja ahdistunut olin. Hän katsoi minua silmiin ja kyseli kuulumisiani. Hän myös antoi hyvää palautetta aineistani ja kannusti kirjoittamaan lisää. Hän sai minulle olon, että kelpaan ja osaan eikä ole syytä lannistua.

Aivan erityistä keveyttä ja iloa Guzenina muistaa tunteneensa yhdeksännen luokan jälkeisenä kesänä, kun hän matkasi vaihto-oppilaaksi Amerikkaan. Siellä hän sai elää perheessä, joka oli samaan aikaan normaali ja epänormaali. Perheen veljistä toisella oli Touretten syndrooma ja toinen oli autismikirjon ihminen, mutta siitä ei tehty numeroa. Ilmapiiri oli rakastava ja salliva.

– Opin, että ihmisillä on erilaisia lähtökohtia, ja silti he voivat elää ilman häpeän kahleita. Tuolloin uskalsin hengittää syvään ensimmäistä kertaa.

Ei saa epäonnistua 

Nuorena aikuisena häpeä piteli vielä Maria Guzeninaa otteessaan. Silloin hän ajatteli, ettei saa epäonnistua missään. Hän oli itselleen ankara ja soimasi itseään milloin tyhmistä sanavalinnoista, milloin hassuista eleistä. Tätä saattoi tapahtua aivan tavallisessa keskustelussa vaikkapa tuttavan kanssa.

– Mietin öisin, mitä muut minusta ajattelevat, kun olin möläyttänyt jotain omasta mielestäni omituista.

Vaikka Guzenina oli epävarma, hän esiintyi itsevarman oloisena. 

– Samoin kuin äiti piilotti mustelmat, minä piilotin, kuinka syvästi soimasin itseäni ja kuinka vaillinainen olen.

Vaikka Guzenina on kokenut esiintyjä ja puhuja, hän pelkää joskus edelleen sanovansa jotain väärin tai tekevänsä jotain tyhmää. Odottaessaan eduskunnassa omaa puheenvuoroaan häntä joskus jännittää niin, että vatsa vääntyy. 

– Silti tänä päivänä tuntemani pelko tai jännittäminen on erilaista kuin lapsena, nuorena ja nuorena aikuisena. Syvä häpeä ja pohjaton huonommuuden tunne on väistynyt.

Vihdoin vapaaksi 

Sairaalassa 22 vuotta sitten Maria Guzenina sai syliin oman poikansa. Se oli hänelle käänteentekevä hetki: huomio ja huolehtiminen kääntyivät itsestä toiseen.

– Tiesin varmasti, millaisia kokemuksia en omalle lapselleni halua. Päätin, ettei häpeän tunne jatku suvussani eteenpäin.

Lapsi sai olla sellainen ja sen ikäinen kuin on. Jos ruokapöydässä kinasteltiin typeristä pienistä asioista, kaikki oli valtavan hyvin. 

Vaikeasta lapsuudestaan huolimatta Guzenina ei ole katkera tai kanna isälleen kaunaa. Isä kuoli syöpään kymmenen vuotta sitten. 

Viimeisinä vuosinaan hän raitistui ja otti tyttäreensä yhteyttä monen vuoden jälkeen. Kuolinvuoteellaan isä halusi pyytää anteeksi. Hän ei ollut enää sama ihminen. 

– Isäni oli syvästi pahoillaan ja ymmärsi tekojensa seuraukset, ne varjot ja vauriot, jotka hän ja hänen alkoholiriippuvuutensa olivat aiheuttaneet.

Guzenina ajattelee, että pahat kokemukset tekivät hänestä sen ihmisen, joka hän nyt on. 

– Ehkä olen empaattisempi, kiitollisempi ja vähempään tyytyväinen kuin olisin ilman kokemuksiani. Ehkä ymmärrän paremmin muiden ahdinkoa ja tapoja toimia. 

Juttu on lyhennelmä haastattelusta, joka on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 4/2022. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin