TEKSTI LAURA PÖRSTI  
KUVAT SUSANNA KEKKONEN 

 

Herttoniemi, metroasema, syksyinen aamupäivä. Sovittuun tapaamisaikaan on kymmenen minuuttia, ja ison risteyksen toisella puolella huitoo jo kättään näyttelijä-ohjaaja-käsikirjoittaja Kati Outinen, 61.

Hän on pieni, jäntevä ja kantaa painavan näköistä kassia. Myöhemmin käy ilmi, että siellä on iso kasa kirjoja kirjastoon palautettavaksi.

– Näyttelijänä olen tottunut siihen, että jos jokin alkaa kello 10, silloin on oltava valmiina, lämpimänä ja verrytelleenä, hän selittää aikataulukäsitystään.

Oli tarkoitus mennä kävelylle hänen rakastamilleen Herttoniemen rannoille tai istua ehkä ulkona, mutta Outinen on jättänyt hanskat kotiin ja sään kirpeys on yllättänyt. Hän ehdottaa kahvilaa, koska ei halua vilustua. Näyttelijä ei voi menettää ääntään eikä oikeastaan olla kipeäkään.

– Tämä keho on mun työpaikka, hän kiteyttää, nauraa, taputtelee itseään.

Koko aikuisikänsä hän on pyrkinyt pitämään työpaikkansa hyvässä kunnossa. Se on tarkoittanut huolehtimista myös mielestä.

”Tämän ikäinen keho ei enää palaudu, jos pidän lyhenkin tauon treenaamisesta”

Aikaa latautumiseen  

Kati Outisen julkinen ura on kestänyt yli neljä vuosikymmentä, ja lukuisista roolitöistään hänet on moneen kertaan palkittukin. Nykyään Outinen on freelancenäyttelijä, joka haastatteluhetkellä tietää työnsä puolitoista kuukautta eteenpäin. Loppuvuosi näyttää tyhjältä, mutta se ei häntä huolestuta. 

– Olen oppinut, että työssäni on oltava myös keräämiskausia. En voi antaa, jos en säännöllisesti itse saa, hän sanoo. 

Keräämiskausina hän tekee pitkiä kävelyjä, sienestää ja marjastaa, tapaa ystäviään ja viettää aikaa lastenlasten kanssa. Nauttii elämästä ilman aikatauluja.

Kun Outiselle tarjottiin reilu vuosi sitten unelmaproduktiota suomalaisesta teatterista, hän kieltäytyi, koska harjoitukset olisivat alkaneet kaksi viikkoa hänen muistelmateoksensa painoon menon jälkeen.  

– Latautumisaikaa ison kirjoitusurakan jälkeen ei olisi jäänyt. Tiesin, että tarvitsen silloin ainakin kolmen kuukauden tauon.

Iän myötä Outinen on oppinut rajaamaan, ja freelancerius on mahdollistanut sen. Toisaalta töitä tarjotaan kuusikymppiselle entistä vähemmän. Niinpä Outinen tekee nykyään paljon omia teoksia, sellaisia joissa hän itse on paitsi näyttelijän myös ohjaajan, käsikirjoittajan ja joskus puvustajan ja lavastajankin roolissa.

”Liike on lääke” 

Kati Outinen on kiertänyt suomalaisia hoivakoteja muistisairaudesta kertovan monologiesityksensä Niin kauas kuin omat siivet kantaa kanssa vuodesta 2014. 

– Niissä käydessäni olen tajunnut, miltä ikääntyminen tuntuu kehossa: avuttomuudelta. Hoivakodeista ei tahdo löytyä käsinojattomia tuoleja, koska oletus on, että kaikki tarvitsevat apua ylös nousemisessa, hän sanoo. 

Fyysisen rappeutumisen vääjäämättömyys on tuntunut kehollaan työtä tekevästä ihmisestä hurjalta. Outinen on tajunnut, että pitääkseen mielensä kunnossa –  välttääkseen itsemääräämisoikeuden katoamisesta seuraavaa nöyryytystä – hänen on huolehdittava fyysisestä kunnostaan entistä säntillisemmin. Liike on lääke, hän sanoo.

– Tämän ikäinen keho ei enää palaudu, jos pidän lyhyenkin tauon treenaamisesta. 

Niinpä jos keskellä päivää kurkistaa Outisen kodin ikkunasta sisään, saattaa nähdä hänen tanssivan tai tekevän aikakauslehdestä löytämäänsä core-treeniä.

Välitila on pahin 

Tiukkojakin paikkoja on näyttelijän elämässä ollut. Tämä käy ilmi Kati Outisen viime vuonna ilmestyneitä muistelmia Niin lähelle kuin muistan lukiessa. 

Teos, kuten myös sen kahvilan pöydän ääressä istuva kirjoittaja, on kuitenkin jotenkin perusvaloisa. Outinen vaikuttaa ihmiseltä, joka ei jää tuleen makaamaan.

– Mulla on vahva luottamus siihen, että kaikki järjestyy, hän myöntää.

Ehkä hänellä on paljon sitä, mitä kutsutaan positiiviseksi mielenterveydeksi: psyykkisiä voimavaroja, kokemus kyvystä vaikuttaa omaan elämään, myönteinen käsitys omasta itsestä. Hänen ulkonäköään on eri roolitöiden kohdalla arvosteltu, mutta kysyttäessä hän sanoo siitäkin vain, ettei ole jaksanut keskittyä kritiikkiin. Hän on tosin pysytellyt poissa somesta juuri tällaisista syistä.

– Ratkaisuni on hengata läheisteni kanssa, ja niiden mielestä ulkonäköni on just jees.

Eniten Outinen kärsii, kun jokin iso asia elämässä tuntuu olevan välitilassa, ratkaisua vaille. Silloin katoaa uni. Nykyään hän juo valvoessaan kamomillateetä ja lueskelee, on oppinut hyväksymään asian, mutta niin ei ole ollut aina. 

– Valvoessani olen joskus pelännyt mielenterveyteni puolesta. Mutta tilanne on aina helpottunut, kun ratkaisu on tehty.

Juttu on lyhennelmä haastattelusta, joka on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 5/2022. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin