Pitkät masennuskaudet ja toivottomuus ajoivat Pinja Berkanin, 34, yrittämään itsemurhaa parikymppisenä. Nyt hän on tyytyväinen, ettei onnistunut teossaan.
TEKSTI MERI NYKÄNEN
KUVA MARJAANA MALKAMÄKI
“Kun kerron ihmisille, että olen yrittänyt itsemurhaa, he järkyttyvät. Kaltaisestani iloisesta ja toimeliaasta naisesta ei kuulemma ikinä uskoisi, että olen ollut niin huonossa kunnossa.
Teon aikaan olin 20-vuotias musiikinopiskelija ammattikorkeakoulussa. Opiskelin unelma-alaani, mutta vuosia kestänyt sairastaminen oli vienyt uskoni tulevaan. Minulla oli pitkiä masennuskausia ja sairauslomia, joiden takia opintoni takkuilivat. Kausien välissä ylisuoritin opintoja ja uuvuin. En jaksanut tavata ihmisiä, vaan vetäydyin omiin oloihini ja itkin kotona.
En uskonut elämän muuttuvan paremmaksi, joten päätin tappaa itseni. En kuitenkaan uskaltanut viedä tekoa loppuun asti. Silloin syytin itseäni pelkuriksi, mutta nykyään olen onnellinen, että selvisin.
Masennuin ensimmäistä kertaa jo 13-vuotiaana. Olin herkkä, ujo ja epävarma nuori, jota kiusattiin. Sukulaiseni kuoli yllättäen, eikä asiaa käsitelty perheessämme. Jäin tunteiden kanssa yksin. Tunsin oloni arvottomaksi ja aloin käyttäytyä itsetuhoisesti.
Seuraavana vuonna aloitin hoidot psykiatrisella poliklinikalla. Keskusteluavusta ja lääkkeistä huolimatta vakava masennus kuitenkin uusi kerta toisensa jälkeen. Lisäksi minulla oli syömishäiriöoireita sekä voimakasta ahdistusta ja stressiä, jotka aiheuttivat myös fyysisiä oireita, kuten huimausta ja rytmihäiriöitä.
Häpesin sairauttani ja sitä, etten kyennyt niin sanottuun normaaliin elämään. Tunsin syyllisyyttä, että aiheutin läheisilleni huolta. Ajattelin, että kaikkien elämä olisi helpompaa, jos minua ei olisi. Itsemurhaa saatetaan pitää itsekkäänä tekona, mutta ajattelin muiden ihmisten olevan vielä itsekkäämpiä. Hehän vaativat minua pysymään hengissä, vaikka eivät itse joutuneet elämään sairauden määrittämää arkea.
Vuonna 2015 tutustuin siskoni kehotuksesta hyväksyvää tietoista läsnäoloa käsittelevään kirjaan. Aluksi meditaatioharjoitusten tekeminen oli pelottavaa, koska ikävät tunteet hyökyivät päälle.
Pikkuhiljaa pystyin kuitenkin harjoitusten avulla käsittelemään traumoja, koska tunneryöppy ei enää suistanut minua raiteiltaan. Kun uskalsin olla läsnä itselleni ja tunteille, toipumiseni alkoi.
Sain apua myös kohtaamisista, joissa sain puhua pahasta olosta ja itsetuhoisista ajatuksista ilman, että minut hätisteltiin ajattelemaan valoisampia asioita. Toipuakseni minun täytyi ensin saada olla sairas ja tuoda se esiin ilman vähättelyä.
Prosessi oli pitkä ja kivulias, mutta elämäni alkoi muuttua. Olin ihmeissäni, kun toivoa alkoikin löytyä ja masennuskaudet jäivät taakse. Valmistuin liiketalouden tradenomiksi ja kuntouduin työkykyiseksi, mitä en olisi aikaisemmin uskonut.
Olen kirjoittaja, muusikko ja koulutettu kokemusasiantuntija. En ota toimintakykyä itsestäänselvyytenä, vaan osaan arvostaa sitä.
Välillä suren sairaudelle menetettyjä kaoottisia vuosia, mutta kokemusasiantuntijan töitä tehdessä koen, että kokemukseni ovat arvokasta asiantuntijuutta. Voin tuoda toivoa sairastuneille ja heidän läheisilleen.
Olen elävä esimerkki siitä, että useita vuosia sairastanutkin voi toipua. Elämäni ei ole tarina heikkoudesta ja epäonnistumisista vaan selviytymisestä.”
Juttu on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 5/2022. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.
