TEKSTI MIRJA AARNIO
KUVAT HANNA-KAISA HÄMÄLÄINEN
Morkkis. Se on sana, joka Sanna Klemetille, 35, tulee ensimmäisenä mieleen tänä perjantaiaamuna. Klemetti on kotonaan Keski-Suomessa Luhangassa, maamme pienimmässä kunnassa.
Toinen hänen koiristaan, Teuvo tai Noomi, haukkuu taustalla hänen asetellessaan puhelintaan niin, että se pysyisi paikoillaan etähaastattelumme aikana.
Litku Klemetin − Sanna Klemetin alter egon ja bändin − seitsemäs albumi on juuri julkaistu. Juhlamielen sijaan artistin olo on kiusaantunut. Tuore Asiatonta oleskelua on siinä mielessä erilainen levy kuin edeltäjänsä, että se on enemmän Sanna-levy kuin Litku-levy. Tai niin hän sitä itse kuvailee.
Ja juuri siitä tulee se morkkis.
− Levy kertoo siitä, miltä minusta tuntuu elää. Siitä, että eläminen on usein vaikeaa. Se kertoo tunteesta, kun asiat eivät onnistu eivätkä suju. Biisit ovat hyvin henkilökohtaisia ja herkkiä, eikä niissä ole sellaista litkumaista punkkia, räväkkyyttä ja huumoria niin paljon kuin aiemmin. Ja se hävettää.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Klemetti häpeilee itseään ja tekemisiään. Oikeastaan häntä on hävettänyt lapsesta saakka.
Herkkyys on diagnoosini
Kuhmossa 1990-luvun puolivälissä tokaluokkalaisen Sanna Klemetin vatsa oli kipeä lähes joka päivä. Syytä ei löytynyt, mutta kivut jatkuivat.
Yläasteella hän alkoi saada paniikkikohtauksia ja mielessä pyöri elämää rajoittavia pakkoajatuksia. Hän ei esimerkiksi voinut osallistua luokkaretkille, sillä pelkäsi niin paljon sitä, että joku alkaa voida pahoin bussissa.
Eräänä päivänä kahdeksannen luokan syksynä Klemetti sanoi äidilleen, että hän haluaisi mennä Kajaaniin psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle. Ja sinne hän sitten menikin, neljäksi kuukaudeksi. Ensimmäiseltä luokalta alkanutta koulukiusaamista oli kestänyt jo seitsemän vuotta.
− Häpesin itseäni, koska minua kiusattiin. Välillä ahdisti niin paljon, että todellisuudentajuni jotenkin katosi. Ne olivat kai joitain dissosiatiivisia kohtauksia.
Osastolla Klemetin papereihin kirjoitettiin, että hänellä on psykoottinen persoonallisuus. Vuosien aikana hänelle on annettu useita diagnooseja. Viime aikoina hän on käynyt tutkimuksissa, joissa kartoitetaan, olisiko hänellä autismin kirjoon viittaavia piirteitä. Jos näin on, se selittäisi Klemetin mukaan paljon.
Mutta loppujen lopuksi erilaiset diagnoosit eivät ihan hirveästi häntä kiinnosta. Paitsi ehkä yksi niistä.
− Eräs YTHS:n lääkäri sanoi, että ehkä minun diagnoosini on äärimmäinen herkkyys. Se jäi mieleeni, sillä minähän todellakin olen hirveän herkkä, itken helposti ja koen kaiken jotenkin ihan överisti.
Olivatpa diagnoosit mitä hyvänsä, oman mielenterveyden hoitaminen on aina ollut Klemetille tärkeää. Oikea lääkitys ja psykoterapia totta kai, mutta myös musiikki ja laulujen kirjoittaminen.
− Olen jo lapsesta saakka saanut kiksejä omien biisien tekemisestä. Minulle on siisteintä maailmassa, että voin kirjoittaa oikeita tarinoita. On tosi terapeuttista, jos saan jonkin itselleni kasautuneen ison tunteen siirrettyä energiaksi biisiin.
Hyvä tavallinen elämä
Ahdistus on ikiaikaista, Sanna Klemetti sanoo. Hän ei ole ajatellut, että diagnooseista tai mielen haasteista välttämättä koskaan tarvitsisi tai voisi niin sanotusti parantua.
− Olen lukenut viime aikoina paljon esimerkiksi Mika Waltarin kirjoja, ja minusta tuntuu, että niissä on hyvin paljon samanlaista individualistista ahdistusta kuin modernilla ihmisellä. Ahdistus on vanha ilmiö, joka pysyy meissä aina.
Klemetin mukaan hänen ikäistensä sukupolvi, lama-ajan lapset, ovat tottuneet siihen, että yhteiskunta on aika kova ja koko ajan pitää suorittaa pärjätäkseen.
− Ja kyllähän ne vaatimukset ovat vain koventuneet. Suorittaminen on läsnä ihan kaikessa, mitä teet. Jos sinulla on koira, pitää olla jokin huippukoirankouluttaja, ja jos liikut, pitää olla heti tosi fitness. Koko ajan pitäisi elää elämää täysillä, mikä on tosi ahdistavaa. Vähempikin riittäisi.
Itselleen hän haluaisi suoda enemmän nykyään vähän jo vanhanaikaistakin ”hidasta elämää” -mentaliteettia, jossa ei jahdata unelmia ja jatkuvasti kehitetä itseään. Sellainen on Klemetin mielelle myrkkyä. Hän yrittää arjessaan ajatella, että tavallinen elämä on juuri se hyvä juttu.
− Olen viime vuodet jahdannut sellaista onnellisuutta, jonka ihan tavallinen elämä tuo. Että just näin tällä tavalla kaikki on hyvin.
Juttu on lyhennetty versio haastattelusta, joka on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 6/2022. Haluatko lukea lisää? Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.