TEKSTI HELINÄ KUJALA 
KUVAT EEVA ANUNDI

Kauniita unia, sanoi anestesiahoitaja ja silitti hellästi potilaan poskea. 

Potilas oli Anni Aaltonen, joka oli tullut samaan sähköhoitoa vaikeaan masennukseen – saman sairaalan psykiatriarakennukseen, jossa hän oli itsekin muutama vuosi sitten työskennellyt sairaanhoitajana. 

Aaltonen oli saanut diagnoosin 28-vuotiaana, syksyllä 2016. Se oli täydellinen yllätys sekä hänelle että hänen lähipiirilleen.

– Sairastuin kesälomani jälkeen. Olin ollut työssä käyvä, pärjäävä perheenäiti, ja yhtäkkiä meninkin täysin vahdittavaan kuntoon, hän kertoo.

Tuona kesänä Aaltonen oli tehnyt kaveriporukalla Ranskan-matkan, joka huipentui surffailuun Biskajanlahdella Biarrizissa. Hän loukkasi kylkensä surffilautaan, ja vamman hoitamista oli jatkettava paluun jälkeen Suomessa. Munuaisissa havaittiin verenvuotoa, joka vaati sairaalahoitoa.

Sairaalassa ollessaan Aaltosen ajatus- ja kokemusmaailma alkoi muuttua. Hänestä tuli epäluuloinen ja äksyilevä. Oli oltava varuillaan ja tarkkailtava ympäristöä: Ovatko hoitajat ja lääkärit todellisia ihmisiä vai illuusiota? Onko huoneeseen piilotettu mikrofoneja? Ja ovatko tämän huoneen seinätkään oikeasti seiniä? 

– Kesti hetken, ennen kuin tajuttiin, että minulla on psykoottinen masennus.

Psykoottisessa masennuksessa ihmisellä on paitsi vakavia masennusoireita myös harhaluuloja ja aistiharhoja. Sairaus on masennuksen vaikein muoto.

Pakkohoitoon sairaalaan  

Kun kylkivamma oli saatu hoidettua, Aaltonen siirrettiin tahdosta riippumattomaan hoitoon sairaanhoitopiirin psykiatriakeskukseen. Siellä hän oli kolme kuukautta, kunnes hänet sijoitettiin pitkäaikaishoitoon psykiatriseen sairaalaan. Sekin oli tahdosta riippumatonta hoitoa eli niin sanottua pakkohoitoa.

– Pakkohoito tarkoittaa sitä, että osaston ovet on lukittu ja potilaita, esimerkiksi heidän lääkkeenottoaan, vahditaan tavallista tarkemmin. Jos on itselleen tai muille vaaraksi, pakkotilaa voidaan rajata vielä tiiviimmin vaikka eristyshuoneen tai lepositeiden avulla.

Aaltonen ei muista tuosta ajasta paljoakaan. Hän pääsi kaksi kertaa viikossa ulkoilemaan aidatulle pihalle, jossa hän kiersi pientä lumeen tallaantunutta rinkiä.

– Järjestys oli helpompi pitää, kun kaikki eteni sovitusti. Säännöt olivat tärkeitä, sillä osastolla tyyppipotilas oli 25–35-vuotias mies, jolla oli vakavia mielenterveysongelmia ja väkivaltainen tausta. Konfliktit olivat arkea.

Aaltonen tuli välillä toimeen muiden kanssa mutta aiheutti paljon vaaratilanteitakin. Hän oli myös itsetuhoinen. 

– Koska olin niin epäluuloinen, eristyshuone oli aika rauhoittava tila. Huoneessa ei ole mitään ylimääräistä, joten siellä ei ollut myöskään paljon putkia, ikkunoita ja seiniä tarkistettavana. Eikä muita ihmisiä, joiden tarkoitusperiä olisi pitänyt miettiä.

Uusi alku, uusi työ   

Tänä syksynä sairastumisesta on tullut kuluneeksi kuusi vuotta.

Anni Aaltonen on keittänyt kahvit valoisassa kerrostalokodissaan. Hän on vienyt aamulla poikansa päiväkotiin, ja tytär on lähtenyt kouluun. 

Pöydällä on läppäri, jota Aaltonen käyttää työssään. Hän työskentelee ohjelmoijana terveysteknologian yrityksessä, tekee pääosin etätöitä kotona ja näyttää voivan silmin nähden hyvin.

– Elämä on säännöllisen ihanaa. On paljon tekemistä, kun on täysipäiväinen työ ja kaksi lasta. Mutta kaikella mitä teen, on tarkoitus ja syy. Olen osa yhteiskuntaa enkä seuraa sitä sivusta, kuten sairaana ollessa, hän sanoo.

Aaltonen kotiutui sairaalasta kesällä 2017, kymmenen kuukautta sairastumisensa jälkeen. Hän ei ollut vielä terve ja joutuikin palaamaan aika ajoin sairaalahoitoon. Hoitojaksot kuitenkin lyhenivät, ja vähitellen vointi koheni. Vuodesta 2019 lähtien hän ei ole tarvinnut enää edes lääkitystä.

– Vuonna 2020 tunsin olevani oma itseni. Samana syksynä myös lääkärit totesivat masennuksen olevan remissiossa.

Remissio tarkoittaa tilaa, jossa sairauden oireet ovat hävinneet tai ainakin lieventyneet. Aaltosen elämässä se on tarkoittanut myös työkyvyn palautumista. Jo ennen sairastumistaan hän oli alkanut työnsä ohessa opiskella tietojenkäsittelytiedettä yliopistossa.

Nykyiseen työpaikkaansa hän pääsi aluksi kolmen kuukauden työkokeiluun tekemään osittaista työaikaa Kevan tuella. Nyt hän on täysipäiväinen työntekijä, ja koeaikakin on jo päättynyt.

Sähköhoito selkeytti päätä   

Mitä entiset työkaverit ajattelevat, kun tulen hoitoon?

Kun Aaltosen depressiota hoidettiin toipilasaikana sähköhoidolla, häntä jännitti, millaisen vastaanoton hän saa vanhassa työpaikassaan. Oli huojentavaa huomata, että heille hän oli sama tuttu ihminen kuin ennenkin. Ja miten paljon merkitsivätkään lämpimät sanat ja kosketus!

– He olivat uskomattoman kilttejä ja ymmärtäväisiä. Ja koska tiesin, kuinka tarkkoja he ovat työssään, pystyin luottamaan siihen, että minusta pidetään hyvää huolta.

Sähköhoito on osoittautunut lääkehoidon ohella hyväksi hoitokeinoksi psykoottisen masennuksen hoidossa, ja myös Aaltonen koki se ratkaisevan tehokkaaksi. Se selkeytti päätä ja paransi unta.

– Se on kuin ensiapu, jonka vaikutus kuitenkin hälvenee pian hoitosarjojen jälkeen. Lopulta sitä kokeiltiin minulle myös pitkäaikaisena ylläpitohoitona, ja sen positiivinen vaikutus jäi päälle.

Sähköhoidossa potilas ensin nukutetaan kevyesti. Sitten aivoihin johdetaan sähkövirtaa, joka aiheuttaa niissä epileptisen kohtauksen kaltaisen tilan. Varsinainen sähköshokkien antaminen kestää vain muutaman minuutin. Nukutuksineen ja heräilyineen yksi käynti kesti enintään kaksi tuntia.

Kuin tilttiin mennyt tietokone käynnistettäisiin uudelleen – siltä hoito Aaltosesta aina tuntui. Se ei pelottanut häntä, olihan se tuttua jo työnkin kautta.

– Muistan, kuinka hoitoon saattoi tulla ihan jumissa oleva, kivikasvoinen potilas. Kun hoitosarja eteni, hänestä tuli paljon ilmeikkäämpi. Näki, miten jähmeys suli ja esiin tuli se oikea ihminen.

Milloin ihminen on tarpeeksi terve? 

Niin, sinulla on ollut tämä psykoottinen masennus…

Anni Aaltosta harmittaa, että vanha diagnoosi kaivetaan yhä esiin lääkärikäynneillä, jotka eivät mitenkään liity hänen psyykkiseen vointiinsa.

Niin on käynyt muun muassa hammaslääkärissä ja silloin, kun hän rajussa vatsataudissa ollessaan pyörtyi ja löi päänsä. Tai kun hän pyysi terveydenhuollosta apua painonpudotukseen. Hän haluaisi saada takaisin entisen sporttisen olemuksensa, sillä sairaalassa ollessaan hänen painonsa tuplaantui.

Sairaushistorian vuoksi somaattisia terveysongelmia ei ole aina otettu vakavasti eikä hänen mukaansa myöskään heti hoidettu kunnolla.

– Aina kun saa osakseen sopimatonta kohtelua, pitäisi antaa palautetta ja selvittää asia potilasasiamiehen kanssa. Se on uuvuttavaa ja jää helposti tekemättä.

Myös työrintamalla on tullut pettymyksiä. Pakkohoidossa ollessaan Aaltonen irtisanottiin silloisesta työstään yksityisellä lääkäriasemalla ja hänen ammatinharjoittamisen oikeutensa poistettiin väliaikaisesti. Toivuttuaan hän vaati päästä työkyvyn arviointiin, anoi ja sai lopulta takaisin ammatinharjoittamisen oikeutensa Valviralta. Hän suunnitteli palaavansa hoitoalalle keikkatyöntekijänä.

Vastaanotto oli penseää. Esimerkiksi eräässä paikassa hänelle tarjottiin aloittelijan palkkaa huolimatta siitä, että hänellä on sairaanhoitaja-ensihoitajan koulutus ja vuosien työkokemus.

Olikin myönteinen yllätys, ettei nykyinen työnantaja vieroksunut alanvaihtajaa.

– Kerroin työhaastattelussa suoraan, miksi CV:ssäni on niin pitkä tauko ja miksi aloittaisin osa-aikaisena. Musta huumori auttoi. Sanoin jakavani tehtäviä tarpeen mukaan sivupersoonilleni, jotta kukaan ei kuormitu liikaa.

Osattomuus voi musertaa 

Huumorin palaaminen elämään on ollut Anni Aaltoselle yksi tervehtymisen merkki, sillä sairastaessa kyky pelleillä ja vitsailla katosi. Tuskallisinta oli kuitenkin totaalinen ulkopuolisuuden tunne. Hän tunsi jumittavansa paikoillaan, kun maailma ja muut ihmiset jatkoivat menoaan.

– Jos ei ole työelämässä eikä täysipäiväinen vanhempi, on vain katsottava sivusta, kun muut pukevat ylleen ja lähtevät töihin ja kouluun.

Koska oma elämä tuntui Aaltosesta vieraalta ja paluu entiseen ”normaaliin” elämään valtavalta urakalta, hänen oli hankalimpina hetkinä vaikea löytää syytä elää. Vähitellen hän hyväksyi sen, ettei mennyttä voi palauttaa väkisin ja että uuden elämän voi antaa rakentua pala palalta.

Aaltonen on kiitollinen läheisilleen, jotka jaksoivat auttaa ja pysyä hänen rinnallaan. Niihin kuuluvat vanhemmat, sisko ja veli, muutamat ystävät, ex-puoliso ja tämän vanhemmat.

– On myös ihmisiä, joille en ollut enää olemassa, kun sairastuin. En kanna siitä kaunaa, koska en tiedä, olisinko itsekään samassa tilanteessa osannut olla ymmärtäväinen. 

Kuluneen vuoden aikana Anni Aaltonen on kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi. Hän haluaa esimerkillään antaa toivoa samanlaisten asioiden äärellä oleville, niin sairastuneille ja läheisille kuin heidän kanssaan työskentelevillekin. On myös tärkeää tuoda esiin hoitoprosessin heikkoja kohtia ja muistuttaa siitä, että kaikenlaisiin sairauksiin on suhtauduttava asiallisesti.

– Kuka tahansa voi sairastua psyykkisesti, ja siitä voi toipua ihan hyvin. Ja vaikka osa jää toipilaaksi, ihmisarvoaan ei kenenkään tarvitse menettää.

 

Juttu on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 5/2022.

Haluatko lukea lisää? Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin