TEKSTI MARIKA LEHTO
KUVAT ANNA-KATRI HÄNNINEN
Mikkeliläisen Johanna Rapon, 38, kahvipöydässä on muumimuki, jonka kyljessä istuu näkymätön Ninni. Sadun Ninnillä oli elämässä niin vaikeita kokemuksia, että hän häivytti itsensä näkymättömäksi. Vasta turvallisessa ympäristössä Ninni alkoi taas näkyä.
Rapo kokee olevansa kuin Ninni.
– Olen kokenut olleeni näkymätön, mutta vähitellen turvallisissa kohtaamisissa olen tullut näkyväksi. Toisaalta olen piirtänyt omia rajojani myös itse, koska ymmärrän, ettei minuunkaan saa yhteyttä, jos en anna mitään.
Rapo on sairastanut syömishäiriötä parikymmentä vuotta. Hän on hakenut apua myös ahdistukseen ja masennukseen. Toipuminen on vaatinut rohkeutta vetää rajoja ja viisautta asettaa niitä oikeaan paikkaan. Nuori Rapo vei itseään henkisesti ja fyysisesti ääripäästä toiseen.
– Ajatteluni on ollut mustavalkoista ja vaativaa. Kehossani on pysyviä jälkiä siitä, että olen vienyt itseni äärirajoille.
Nyt Rapon elämän ja mielen ääret ovat jo paljon lempeämmät ja joustavammat. Sinne on päästy oivalluksilla, jotka Rapo mielellään jakaa antaakseen toivoa ja rohkeutta muille.
– Olen käynyt aika pimeässä paikassa ja silloin ajatellut, että jonain päivänä haluan kertoa ihmisille, että ei näin. On olemassa toisenlainenkin tie.
Kiusaaminen jätti jäljet
Vammainen, kierosilmä, rillikalle.
Johanna Rapo alkoi vaistomaisesti pienentää ja piilottaa itseään jo alakoulussa, jossa häntä kiusattiin rajusti. Hän ei voinut mitään eri suuntaan katsoville silmilleen eikä kiusaajien mielivaltaisuudelle.
Ainoa keino paeta oli yrittää olla mahdollisimman näkymätön. Rapo oli hiljaa ja katsoi maahan, ettei hänen silmiään kommentoitaisi.
Myös lähipiirissä tuli olo, että pitäisi olla jotain muuta, jotain vähemmän. Lähellä oli aikuisia ihmisiä, jotka olivat tyytymättömiä omaan kehoonsa ja laihduttivat. Rapo sai osansa kommenteista.
Nuorella tytöllä oli joitain kavereita, mutta heidänkin kanssaan tapahtui ikäviä asioita. Kehittyviä kehoja esimerkiksi vertailtiin toisiinsa. Rapollekin huomautettiin muun muassa paksuista jaloista.
– Ne heitot oli varmasti tarkoitettu tahattomiksi, mutta me kaikki poimimme asioita, ja oman taustani takia olin niille erityisen altis. Kommentteja on ollut vaikea unohtaa.
Ilo katosi elämästä
Tunnollisuuteen ja perfektionismiin taipuvainen Rapo alkoi ajatella, että ehkä tietty paino ja täydellinen ulkonäkö todella tekisivät onnelliseksi. Kiusaamisen keskellä syömisen miettiminen myös antoi turvaa. Sitä saattoi hallita itse.
Jo 12-vuotiaana Rapo oli niin ahdistunut, että hänen äitinsä vei hänet lastenpsykologille. Se oli käänteentekevää, mutta ei hyvässä mielessä.
– Olin alkanut itsekin miettiä, että jotain erikoista siinä oli, ettei minulla ollut hauskaa kuten muilla lapsilla. Mutta psykologilla tulin vähätellyksi. Hänen mukaansa kaikilla ikäisilläni oli välillä tällaista. Muutaman kerran jälkeen sanoin äidille, että tämä on ajanhukkaa, kun kerran olin ”normaali”.
Sen jälkeen Rapo valui yhä enemmän omaan maailmaansa. Lukioon mennessä hän oli jo kuin haamu itsestään – eristäytynyt, näkymätön Ninni, joka vältteli entistä enemmän katsekontaktia muihin.
Ilo katosi. Päiviin ei mahtunut muuta kuin omien syömiseen ja liikuntaan liittyvien sääntöjen noudattamista.
Jälkikäteen Rapoa harmittaa eniten se, ettei häntä otettu tosissaan jo lapsena. Sellainen voisi muuttaa paljon.
Pimeä pysähdys
Vuonna 2013 Johanna Rapo oli 29-vuotias. Hän opiskeli ravitsemustiedettä Kuopion yliopistossa ja pelasi sekä salibandya että jääpalloa kovalla kansallisella tasolla. Erään pelin alkulämmittelyssä hänen nilkkaansa vihlaisi.
Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun Rapo loukkasi liian vähän energiaa saaneen kroppansa. Sillä kertaa hän ei kuitenkaan kyennyt enää jatkamaan liikunnan ja opintojen täydellistä suorittamista, joka oli alkanut jo lapsuudessa.
Sen sijaan hän makasi neljä kuukautta asuntonsa lattialla kivuissaan. Vanhemmat toivat ruokaa ovelle. Kukaan ei soittanut.
– Olin pitänyt itseäni koko ajan aktiivisena, jotta vaikeita asioita ei tarvitsisi kohdata. Ympärilläni oli ihmisiä, mutta minulla ei ollut heihin aitoa yhteyttä, koska olin niin omissa maailmoissani. Jos elämäni olisi loppunut siihen, en olisi nauttinut siitä päivääkään.
Sinä pimeänä ajanjaksona Rapo ymmärsi ensimmäistä kertaa oikeasti, että muiden elämä ei sittenkään tainnut olla samanlaista taistelua kuin hänellä, toisin kuin lapsuuden psykologi oli antanut ymmärtää.
Jo vuotta aiemmin hän oli äitinsä ja siskonsa toiveesta soittanut kriisipuhelimeen ja saanut lopulta lähetteen psykofyysiseen fysioterapiaan. Siellä oli harjoiteltu olemaan paikallaan ahdistumatta ja tekemättä mitään.
Tietä parempaan oloon oli silti edelleen vaikea löytää.
Fyysistä ja henkistä kipua
Ristiriidat hallitsivat yhä Johanna Rapon elämää, vaikka hän alkoi jo oivaltaa jotain. Hänen syömishäiriönsä oli muuttunut ortoreksialle ja anoreksialle tyypillisistä oireista ahmimiseen. Ortoreksia tarkoittaa pakkomielteistä halua syödä terveellisesti, anoreksia laihuushäiriötä.
Terveydenhuollossa syömishäiriötä ei silti vielä tunnistettu. Siksi Rapo epäili sen olemassaoloa itsekin.
Ihmissuhteet tuntuivat vaikeilta, sillä Rapo oli vetäytynyt muiden luota. Samaan aikaan hän kuitenkin janosi seuraa ja nähdyksi tulemista. Elämä tuntui yksinäiseltä.
Urheilu oli samaan aikaan sekä pelastus että uhka. Jääpallon maajoukkueeseen edennyt pelaaja sai urheilusta kaipaamaansa pärjäämisen kokemusta. Liikkuminen meni kuitenkin överiksi: kun Rapoa ahdisti, hän juoksi niin paljon ja pitkään, että väsymys peitti alleen kaiken ikävän.
Jos hän ei loukkaantumisen takia pystynyt liikkumaan, hän viilteli itseään, jopa hakkasikin.
– Halusin rankaista ja kurittaa itseäni, saada itsestäni enemmän irti. Fyysinen kipu helpotti henkistä kipua.
Voimaa Cheekin riimeistä
Minun ei tarvitsekaan aina olla hillitty ja hallittu. Voin pomppia ja riemuita!
Kymmenisen vuotta sitten Johanna Rapo alkoi käydä Cheekin keikoilla, mistä tuli toipumisen kannalta yllättävän merkityksellistä. Hän rohkaistui ja altistui uusille asioille: matkasi keikoille eri puolille maata ja päätti, että hän voisi syödä, valvoa ja pitää hauskaa.
Ero oli suuri entiseen sääntöjen täyttämään elämään, jossa yksikin epäonnistuminen rutiineissa pilasi koko päivän.
Rapo sai turvallisen yhteisön Cheekin faniporukasta ja hyväksyvän kohtaamisen myös Jare Tiihosen itsensä kanssa. Rapo oli antanut tälle fanitapaamisessa kirjoittamansa riimittelyn omasta, koulukiusaamisen sävyttämästä tarinastaan. Kun artisti muisti hänen nimensä ja kohtasi hänet lämpimästi, Rapo koki tulleensa nähdyksi ja alkoi miettiä, voisiko hän olla näkyvä muillekin.
Rapo sai voimaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan Tiihosen sanoituksista ja alkoi kirjoittaa niistä syntyneitä ajatuksia muistiin.
– Paperi ei tuomitse vaan kestää kaiken. On ollut turvallista kirjoittaa ylös jopa se, että haluaisin lähteä täältä.
Läsnä itselle ja toisille
Viisi vuotta sitten Johanna Rapo uskalsi vihdoin kohdata myös sen, että hän sairastaa syömishäiriötä. Hän alkoi puhua asiasta psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.
– Epätyypillinen syömishäiriö oli kirjattu tietoihini, mutta vasta siinä kohtaa he myönsivät, etteivät olleet ymmärtäneen sen olleen niin paha. Syömishäiriö rakastaa salailua.
Rapolle on ollut tärkeää ymmärtää, ettei toipumisesta voi rakentaa itselleen yhtä täydellistä suoritusta lisää. Hän sanoo olevansa toipumassa, mutta ei toipunut.
Enää syömishäiriö ei kuitenkaan hallitse häntä. Rapo uskaltaa nyt kohdata rehellisesti tunteensa, haitalliset ajatuksensa ja toimintatapansa. Hän ei juokse tunteitaan pakoon, vaan osaa olla läsnä hetkessä ja saa apua esimerkiksi hengitys- ja tietoisuusharjoituksista. Samalla Rapo on läsnä myös toisille.
Työ ravitsemusterapeuttina, höntsäjoukkueet sekä kokemusasiantija- ja vertaistukitoiminta ovat antaneet yhteisöjä, joissa voi olla oma itsensä ja vihdoin näkyä.
Rapo ei olisi halunnut näin raskasta elämää, mutta niin kävi. Katkeruuden sijaan hän on valinnut menneisyyden hyväksymisen.
Juttu on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 6/2022.
Haluatko lukea lisää? Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.
