TEKSTI MIRJA AARNIO
KUVAT SUSANNA KEKKONEN JA JERRY YLKÄNEN
Aamun merimaisema oli harmaa ja hiljainen, rannalla näkyi vain muutama iäkäs kalastaja sekä parvi joutsenia rantavedessä. Aino Huilaja katseli näkymää yhdessä puolisonsa Jerry Ylkäsen kanssa ja mietti, että tältäkö tuntuu vapaus.
Oli lokakuun puoliväli vuonna 2019. Huilaja oli herännyt oranssissa pakettiautossa parinkymmenen kilometrin päässä Tallinnasta. Pari oli edellisenä iltana saapunut lautalla Helsingistä ja ajanut yöpymään pimeälle rannalle.
Täydellisestä aamuhetkestä puuttui vain kuppi kahvia. Kaikki tavarat autossa olivat hujan hajan, eikä kahvikuppejakaan löytynyt. Pariskunta käynnisti auton ja otti suunnan kohti Pärnunmaata. Kun ensimmäinen paikallinen ketjuhuoltoasema tuli vastaan, Huilaja sai viimein kahvinsa.
− Ostimme cappuccinot pahvimukeihin. Se tuntui niin hienolta, vaikka eihän se todellisuudessa ollut mitenkään kovin kaksista. Ei ollut turkoosia merta tai mahtavia vuoristoja. Mutta sen vapauden tunteen maustama kahvikin maistui huumaavalta, hän muistelee.
Aina kiire jonnekin
Unelma kiertävästä pakettiautoelämästä oli kytenyt jo vuosia. Vaikka kaikki oli omassa arjessa periaatteessa hyvin, jokin hiersi Huilajan mieltä. Hän oli työskennellyt kolmetoista vuotta MTV:n uutistoimituksessa: toimittajana, uutisankkurina ja loppuaikoina myös Huomenta Suomen juontajana.
Vaikka Huilaja piti työyhteisöään maailman parhaana ja työtäänkin lähtökohtaisesti palkitsevana, hänellä oli ollut pitkään epämääräisen huono olo. Mieltä kiristi, ja ajatukset olivat negatiivisia.
Huilaja ja hänen puolisonsa asuivat Helsingin Hakaniemessä keskellä kaupunkia ja kävivät kotona vain kääntymässä. Ruokaa haettiin lähiravintoloista, ja yhteinen aika oli vähissä.
Kun lapsuudenystävä kysyi, huomasiko Huilaja valittavansa koko ajan jostain, hän havahtui.
− Tein paljon töitä, ja minulla oli koko ajan kiire jonnekin. Kadullakin kiukustuin, jos joku tuli eteeni hidastelemaan – minähän olin kiireinen ihminen, pois tieltä! Töissä jokainen hyväkin uudistus oli mielestäni huono, ja olin kriittinen sekä muita että itseäni kohtaan. Aloin miettiä, että apua, haluanko todella olla tällainen ihminen ja elää elämääni näin.
Huilaja alkoi käydä terapiassa ja pohti, olisiko kyse työuupumuksesta. Mitään diagnoosia hän ei lopulta käynyt lääkäriltä hakemassa, mutta terapiassa hän oivalsi suhtautuvansa armottomasti työhönsä ja itseensä.
Kohti muutosta
Muutoksen kynnyksellä isoimman työn Aino Huilaja teki itsensä kanssa: kuinka luopua arvostetusta työstä, hyvistä työkavereista ja kuukausipalkan tuomasta taloudellisesta turvasta?
− En ole lähtökohtaisesti kovin turvallisuushakuinen, mutta totta kai mietitytti, onko ideassa elää pakettiautossa ympäri maailmaa mitään järkeä. Tulemmeko niin sanotusti maitojunalla kotiin kaikki rahamme hassanneina.
Elämänmuutos merkitsi hänelle tietynlaisesta ura-ajattelusta luopumista ja epävarmuuteen hyppäämistä – ei siis vain taloudellisesti vaan myös ammatillisesti.
Enemmän kuin talous häntä huoletti ammatillisen aseman ja uran menettämisen pelko. Piti ajatella optimistisesti ja kysyä itseltään, mikä on se pahin, mitä voi tapahtua. Ja lisäkysymyksenä, kuinka todennäköistä se on.
Aamusta Itämeren rannalla on nyt yli kolme vuotta, eivätkä pahimmat pelot ole käyneet toteen. Pariskunta elää edelleen nomadina ilman vakituista kotia.
Juttu on lyhennetty versio haastattelusta, joka on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 1/2023. Haluatko lukea lisää? Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.
