TEKSTI MERI NYKÄNEN
KUVA KATI LEINONEN
”Vaikeat ajat perheessämme alkoivat, kun silloinen puolisoni ja lasteni isä vammautui työtapaturmassa ja sairastui sen seurauksena sekä fyysisesti että psyykkisesti.
Kaksi lastamme olivat tuolloin alakouluikäisiä ja alkoivat oikeastaan heti reagoida perhetilanteeseen.
Silloin kolmannella luokalla olleella pojalla alkoi olla hänelle epätyypillistä käytöstä, esimerkiksi valehtelua ja ongelmia koulussa.
Vuotta nuorempi tyttö puolestaan oireili somaattisesti: vatsakivuilla, päänsäryllä ja univaikeuksilla. Hänellä tunneskaala vaihteli äärilaidasta toiseen tosi nopeasti.
Myöhemmin molemmilla on diagnosoitu traumaperäinen stressihäiriö, masennus ja ahdistuneisuushäiriö.
Yritin hakea meille apua sekä terveydenhuollosta että koulun kautta, mutta se osoittautui todella vaikeaksi. Tein meistä lastensuojeluilmoituksen, mutta sekään ei antanut tarvittavaa tukea.
Lopulta saimme apua lastenpsykiatrian poliklinikalta.
Ajattelen, että avun saamisen vaikeus johtuu tiedon puutteesta – lasten ja nuorten mielenterveysongelmia ei tunnisteta tarpeeksi hyvin.
Tyttäreni meni yläkouluikäisenä niin huonoon kuntoon, että hänet otettiin tahdonvastaiseen hoitoon psykiatriselle osastolle. Hänellä oli masennusta, itsetuhoisuutta ja harhaisuutta.
Silloin kävin läpi kaikenlaisia ajatuksia: Miksi en ole pystynyt suojelemaan lastani? Olenko epäonnistunut vanhempana?
Yhdeksännellä luokalla tytär oli sijoitettuna nuorisokotiin, mikä vaikutti ratkaisevasti siihen, että hän sai suoritettua peruskoulun loppuun. Ratkaisu oli oikea sekä hänelle että minulle – saimme molemmat tukea ja vakautta elämään.
Olemme sopineet lasten kanssa, että mielenterveyteen liittyvistä asioista puhutaan avoimesti. Tyttärelläni on oma Titktok-tili, jossa hän kertoo näistä myös itse.
Itselleni tuli totaalinen stoppi keväällä 2019. Siihen asti olin hoitanut muiden asioita ja käynyt töissä eikä omille tunteille ollut tilaa.
Kroppa sanoi rutiinileikkauksen jälkeen sopimuksen irti, ja olin ihan petipotilaana. Samaan aikaan romahti myös henkinen vointi, en vain jaksanut enää.
Toipuminen jatkuu edelleen. Suurimman avun olen saanut itselleni vertaistuesta, keskusteluista ja ajatuksesta, etten ole yksin.
Lapset ovat nyt 16- ja 17-vuotiaita. Molemmat suorittavat tukitoimien avulla ammatillisia opintoja. Opiskelen myös itse kuntoutustuella kasvatustieteitä, enkä pysty enää palaamaan entiseen työhöni lastentarhanopettajaksi. Olemme tiivis kolmikko, me.
Unelmat, joista pikkulapsiperheessä haaveilin, ovat menneet uusiksi. Nyt haaveilen ihan tavallisesta ja tasapainoisesta elämästä.
Nautin luonnosta, koirien kanssa ulkoilusta ja uusimpana juttuna talviuinnista. Kun tulee vaikea hetki tai päivä, keskityn pelkkään hengittämiseen.
Toivon vain, että perheemme asiat menisivät hyvin.”
Juttu on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 1/2023. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.
