TEKSTI KAISA PASTILA
KUVAT EEVA ANUNDI
Sirpa Tuori, 70, eläkkeellä:
”Reijo tuli pyytämään minua tanssiin Porin lennoston lentokonehallissa järjestetyissä juhannustansseissa vuonna 1968. Ihastuin heti hänen iloisuuteensa ja kiharaan tukkaansa. Olin melkein 16, Reijo oli melkein 18.
Viisi vuotta myöhemmin meidät vihittiin. Kun kummallakin oli tutkinto ja työpaikka, oli lasten aika. Kodin perustimme Espooseen.
Ensimmäiselle parisuhdeleirille lähdimme minun aloitteestani. Olimme silloin olleet naimisissa 16 vuotta. Oikeastaan olin siinä vaiheessa jo niin epätoivoinen, että pidin leiriä viimeisenä oljenkortenamme. Puhuimme toisillemme enää asiatasolla: mitä tuodaan kaupasta, miten viikon aikataulu menee… Tunnesuhteemme oli väljähtynyt.
Olin kyllästynyt siihen, että hoidin lapset ja kodin 110-prosenttisesti oman työni ohessa – meillä oli tuolloin 11-, 10- ja 1-vuotiaat lapset. Reijon työhön kuului paljon iltamenoja. Hän oli tottunut siihen, että minä hoidan kodin ja että hän voi tulla ja mennä oman mielensä mukaan.
Vaikka roolitus turhautti minua, en osannut silti ilmaista asiaa Reijolle. Olin marttyyri, motkotin ja lopulta räjähdin. Räjähdyksistä Reijon piti ymmärtää, missä kohtaa hän oli toiminut väärin. Sisimmässäni ajattelin hänen käytöksensä kertovan siitä, ettei hän rakasta minua. Jos hän todella rakastaisi minua, hän tekisi asioita kotona pyytämättä: pesisi pyykkiä ja tiskaisi. Kuvittelin, että Reijo tekee asioita tahallaan väärin.
Helsingin NMKY:n parisuhdeleiri järjestettiin Korpilahdella. Lapsille oli omat puuharyhmät, jotta vanhemmat pääsivät osallistumaan luennoille ja ryhmäkeskusteluihin.
Menin leirille sillä asenteella, että Reijon on muututtava. Nyt kaikille selviää, että Reijo on syyllinen, ajattelin. En nähnyt itsessäni mitään vikaa.
Parissa päivässä ajatukseni muuttuivat. Ensinnäkin oivalsin, ettei tarinamme ollut mitenkään uniikki. Muillakin oli samanlaisia ristiriitoja ja epätasapainoa työnjaossa. Toinen oivallus oli vielä tärkeämpi: tajusin toimineeni itse väärin. Pystyin luopumaan ajatuksesta, että minä osaan kaiken ja Reijo ei osaa mitään.
Viikkoon mahtui pitkiä keskusteluja, itkua, naurua, helpotuksen tunteita ja puolin toisin lausuttuja anteeksipyyntöjä. Kotiin lähdimme rakastuneina.
Kun arki taas alkoi, kohtasimme samat ajankäytön ja työnjaon ongelmat, mutta jokin oli muuttunut. Osasimme nyt tunnistaa väärät ja ärsyttävät tapamme, negatiivisen kielenkäytön sekä sä aina.. ja sä et koskaan… -viestit. Pysähdyimme, käytimme toisenlaisia sanoja ja pyysimme anteeksi. Arjesta tuli helpompaa.
Isoin oppi leiriltä oli kuitenkin se, että aloimme käsitellä tunteitamme. Opimme kumpikin puhumaan minä-lauseilla ja kertomaan toisillemme omista toiveistamme ja tarpeistamme.
Nykyään tunnistan, jos tunneyhteytemme alkaa hävitä. Silloin herään: Hetkinen, miksi arki on muuttunut puurtamiseksi? Miksi toinen on mennyt hiljaiseksi? Ehdotan silloin Reijolle esimerkiksi johonkin kulttuuririentoon lähtemistä itsemme ja suhteemme virkistämiseksi.
Joskus etääntyminen johtuu siitä, että olemme katsoneet liikaa telkkaria. Syy voi olla myös kosketuksen puutteessa tai siinä, että olemme ehkä lakanneet juttelemasta todellisista aiheista – niistä, jotka ovat mielen päällä.
Hyvät rutiinit auttavat meitä keskinäisen yhteytemme ylläpidossa. Illalla kirjan lukemisen jälkeen kerromme toisillemme päivän tunteita. Saatan kertoa esimerkiksi, jos minua on kuohuttanut tai liikuttanut jokin kohtaaminen kauppareissullani. Aamuisin viivähdämme toistemme kainalossa peiton alla, kun puurot on syöty.”
”Leirillä opimme puhumaan minä-lauseilla ja kertomaan toisillemme omista toiveistamme ja tarpeistamme.”
Reijo Tuori, 72, eläkkeellä:
”Kun Sirpa kysyi minua ensimmäiselle avioliittoleirille, en suostunut heti. Pelkäsin, että leirillä puhuttaisiin liian henkilökohtaisista asioista ja että minua haluttaisiin väkisin muuttaa.
Tajusin kyllä, että suhteemme oli muuttunut tunneköyhäksi ja että Sirpa oli tyytymätön. En voinut silti ymmärtää, miksi hän syytti ongelmistamme työtäni. Kai minulla on oikeus sentään käydä töissä, eihän siinä voi olla mitään pahaa, mietin itsekseni.
Perillä Korpilahdella tykästyin nopeasti leirin ilmapiiriin. Pystyin itsekin avoimuuteen, kun kuuntelin toisten kertomuksia. Vaikka kaikki asiat, mitä itsestäni löysin, eivät ole niin mukavia ja hyviä, niiden oppiminen tuntui hyvältä. Aloin ymmärtää, miten olin tietämättäni loukannut Sirpaa.
Minulle kolahti erityisesti tunteiden ilmaiseminen toiselle. Löytö oli myös se, että tunteet eivät ole oikeita tai vääriä. Ne syntyvät tahdosta riippumatta eikä niistä voi sanoa: Mitä sä nyt noin tunnet? Miten sä nyt noin pienestä?
Leirillä opin, että voin kertoa kumppanilleni myös negatiiviset tunteeni. Olin ollut aina ylpeä siitä, etten hermostu tai kiihdy ja että osaan jäädyttää tunteeni. Mutta nyt lakkasin pitämästä tunteiden tukahduttamista hyveenä. En myöskään enää ajatellut, että minun pitää olla ´kiltti´.
Tämä helpotti elämää. Myös töissä uskalsin sanoa, miltä minusta tuntui. En enää vastannut kaikkeen joo tai ottanut vastaan jokaista kutsua. Aloin ymmärtää, että vaikka työhön voi käyttää aikaa kuinka paljon hyvänsä, se ei tarkoita, että siihen kannattaisi laittaa niin paljon energiaa. Ilman herätystä olisin luultavasti jossain kohtaa palanut loppuun ja olisimme kasvaneet avioliitossamme erillemme ja jopa eronneet.
Seuraavana kesänä minä olin se, joka ehdotin leiriä, ja Sirpa ja lapset suostuivat heti, koska kaikilla oli hyvät muistot edelliseltä kesältä. Seuraavana vuonna leirin pitopaikka siirtyi Pieksämäelle.Tämän jälkeen leireistä tuli jokakesäinen traditiomme ja koko perheen harrastus.
Viidennellä leirillämme saimme Sirpan kanssa vetääksemme oman pienryhmän. Tehtävä istui meille hyvin. Myöhemmin kävimme vielä Parisuhdekeskus Kataja ry:n vertaisohjaajakoulutuksen ja aloimme vetää Katajan viikonloppukursseja.
Moni ajattelee, että vetäjällä pitää olla malliparisuhde, mutta eihän se niin ole. Vaatimuksena on, että pystyy puhumaan avoimesti oman suhteen kipeistä vaiheista. Olen joskus kuunnellut ohjaajia, jotka pitävät itseään täydellisinä. Siinä loppuu nopeasti yleisön mielenkiinto. Omat lempipuhujani ovat rosoisia ja haavoittuvaisia, ihan tavallisia ihmisiä.
Leirien kautta olen oivaltanut, että vaikka me ihmiset olemme samanlaisia, olemme kaikki kuitenkin erilaisia. Kukaan ei voi antaa toisille ohjeita, miten elää. Parisuhdekin pitää opetella itse. Onnistuminen vaatii omaa tekemistä, nöyrtymistä ja sitä, että jaksaa yrittää. Ehkä välillä nykyisin tulee mieleen, että ihmiset luovuttavat liian helposti.
Tänä vuonna vietämme Sirpan kanssa kultahääpäivää. Nykyään katson lempeästi meitä nuorina, miten kypsymättömiä olimme perustaessamme perhettä.
Leirit ovat hioneet särmiämme loivemmiksi, mutta perusluonteet eivät ole muuttuneet. Käytöstämme olemme osanneet kumpikin muuttaa. Näen myös entistä selvemmin, mitä käyttäytymismalleja saimme aikoinaan kotoa.
Parisuhteessa uskon toisen ilahduttamiseen. Mutta se ei voi olla sellaista, että valmistelisi viikkoja monen sadan euron yllätystä. Tiedän esimerkiksi, että Sirpa rakastaa, jos leikkaan hänelle valmiiksi tomaatit aamiaisleipiin tai jos pesen mikron tai pyyhin keittiön kaapinovet. Kun Sirpa istuu viereeni sohvalle katsomaan jalkapalloa, tiedän, että hän haluaa sanoa: rakastan sinua.”
Haluatko lukea lisää mielen hyvinvoinnista? Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.
