TEKSTI MERI NYKÄNEN
KUVA KATI LEINONEN
Kun Henna Saarenketo, 40, sai diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, arkeen tuli vihdoin tasaisuutta ja tavallisuutta.
”Olin 16-vuotias ja lukion ensimmäisellä luokalla, kun aloin oirehtia. Olin niin väsynyt, että saatoin pitkien koulupäivien jälkeen nukkua kahdeksaan asti illalla. Sairastin selvästi masennusta, mutta sitä ei silloin diagnosoitu.
Vanhemmat kyllä huomasivat, ettei kaikki ole hyvin, mutta tuolloin ei puhuttu nuorten mielenterveysasioista. Sain käytyä lukion rämpimällä läpi neljässä vuodessa.
Siitä jäi epäonnistumisen tunne, sillä tiedän, että olisin pystynyt parempaan. Pääsin kuitenkin opiskelemaan tanssia, ja muutin kotikaupungistani Rovaniemeltä Tampereelle.
Opiskeluaika ja oikeastaan elämä kolmekymppiseksi asti oli melkoista vuoristorataa. Tämän sairauden kanssa pitäisi säännöstellä liikuntaa ja alkoholinkäyttöä, sillä ne lisäävät maniaoireita. Juhliminen, tanssiminen ja liikkuminen saivat minut ylikierroksille. Nukuin huonosti, ihmissuhteet olivat sekaisin ja opiskelu takkusi.
Toisaalta tämä hypomaaninen minäni oli aika ihana tyyppi: energinen, hauska ja aikaansaava. Kavereidenkin oli vaikea huomata, että voin huonosti, koska näytin iloiselta. Halusin olla se, jolla menee muka aina hyvin. Maniavaiheet ovat todella kuluttavia sekä mielelle että kropalle, silloin on täysin irti todellisuudesta ja tekee huonoja ratkaisuja.
Välillä kuitenkin sulkeuduin omiin oloihin ja hain apuakin, mutta en pystynyt myöntämään, että olisin masentunut. Ajattelin vain olevani tällainen, sillä olin tottunut vaihteleviin kausiin nuoresta asti.
Vuonna 2019 aloin haaveilla kuolemasta yhtenä vaihtoehtona ja ymmärsin, että minun on päästävä hoitoon. Takana olivat raskaat ajat oman tanssistudion kanssa ja eroon päätynyt avioliitto, josta oli syntynyt kaksi lasta.
Hain apua ensin terveyskeskuksesta, josta minut ohjattiin mielenterveystoimistoon. Jäin uupumuksen ja vakavan masennuksen takia pitkälle sairauslomalle, ja sain vihdoin diagnoosiksi ykköstyypin kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekä epävakaan persoonallisuushäiriön.
Voin sanoa, että minulla on elämä ennen ja jälkeen diagnoosien. Sulattelun jälkeen olin helpottunut ja vapautunut. Päätin, ettei sairaus ole koko identiteettini.
Erilaisten vaiheiden jälkeen olen kuntoutunut niin, että pystyn tekemään töitä kuusi tuntia päivässä. Arjen valinnoissa ja rutiineissa on oltava tarkkana.
Tarvitsen unta vähintään kahdeksan tuntia yössä, enkä juo ollenkaan alkoholia. Myös mukavia asioita ja liikuntaa täytyy säännöstellä, ettei tule liikaa kierroksia. Olen lääkityksellä ja käyn terapiassa.
Olen aina haaveillut sellaisesta ihanan tavallisesta arjesta, jota elän nyt. Lapsillani on kaksi kotia, ja minulla on hyvä parisuhde. Viime vuosi oli elämäni paras, vaikka mitään mullistavaa ei tapahtunut. Unelmoin siitä, että arki pysyy tasaisena ja saan säilyttää samalla innostuksen ja leikillisyyden elämässäni.”
Juttu on julkaistu Tunne & Mieli -lehden numerossa 2/2023. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka omistaja on Mielenterveyden keskusliitto. Lehti löytyy valikoiduista Lehtipisteistä, ja sen voi tilata kotiin.
